Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Fifi oopperassa
Hirvittävä Elektra myrskysi Savossa.
Meillä on poliisi, kuraattorit, sosiaalityötekijät ja lääkärit, joiden pitäisi pitää huolta silloin, kun kaikki menee päin helvettiä.
Ja silti kaikki tietävät, että hyvinvointivaltion instituutiot eivät aina pelasta. Vanhoilliset sanovat, että yhteiskunnan ei saisi olettaa pelastavan. Perhe on heidän mielestään tärkein, välitön suhde perheenjäsenten välillä on hyvän elämän lähtökohta.
Yleensä näin puhutaan, kun kaikki on vielä hyvin. Tai sitten silloin halutaan piilottaa kaikki se, mikä on päin helvettiä.
Kun kaikki on päin honkia, tajuaa, että kaipaa apua, mutta lohduttavilla tai auttavilla sanoilla ei välttämättä tunnu olevan enää merkitystä: ”Voisit sanoa paljon, mistä minulle on hyötyä. Vaikkei sana mitään erityistä olekaan! Mitä yksi henkäys muka on? Ja kuitenkin päivän ja yön välillä, kun makaan silmät avoinna ylitseni hiipii Jokin. Se ei ole sana, se ei ole kipu, se ei paina minua, se ei kurista minua. Se ei ole mitään, ei edes painajainen, ja kuitenkin se on niin hirvittävä”, sanoo äiti ja vaatii tyttäreltään viisaita neuvoja.
Näin käy, kun kun lavalla riehuu hirvittävä musiikki ja hirvittävämpi tarina. Kyse on Richard Straussin oopperasta Elektra, joka pohjautuu Sofokleen 2500 vuotta sitten kirjoittamaan tragediaan. Oopperan ensi-ilta oli vuonna 1909.
Savonlinnan Elektrassa näyttämöllepano on abstrakti, lavalla on kaksi toisiaan likellä makaavaa valtavaa punaista paasia, joiden väri muuttuu välillä tummemman punaiseksi, kun touhu muuttuu yhä painajaismaisemmaksi.
Elektrassa tytär haluaa Oidipus-kompleksin tapaan tappaa äitinsä veljensä kanssa. Isän komento on palautettava taloon, vaikka tämä onkin kuollut ja kuopattu. Tytär uhraa koko seksuaalisuutensa kostolle, koska isä on murhattu.
”Ymmärrätkö sinä, veli? Nuo suloiset väristykset minä jouduin uhraamaan isälle. Etkö luule, että jos iloitsisin ruumiistani, hänen huokauksensa tunkeutuisi vuoteeni ääreen?” kysyy oopperan nimipäähenkilö Elektra.
Elektran ja hänen äitinsä suhde on romanttiselle ajattelulle tunnusomainen. Hullu on samaan aikaan viisas. Viisas on hullu.
Vaikka äiti vihaa tytärtään, haluaa hän samalla neuvon häneltä miten päästä painajaisista eroon. Tytön vastaus on karu. Pitää antaa ihmisuhri. Kenet, kysyy äiti.
”Sinun oman kaulasi”, tytär kertoo vihaamalleen äidilleen.
Myös Straussin musiikki on kaiken hyvän ja pahan tuolla puolen. Duurista ja mollista ei ole kuitenkaan luovuttu kokonaan. Straussin teos perustuu bitonaalisuudelle, käytössä on kaksi sävellajia yhtä aikaa.
Tukholman kuninkaallisen oopperan Elektra oli mykistävä esitys, jossa ei oikeastaan moitittavaa ollut. Se vastasi kuvitelmiani myös siitä, mitä tragedia kenties antiikissakin oli.
Ehkäpä tavoitin myös kirjallisuus- ja teatterikriitikoiden mainostaman katharis-kokemuksen, kun hirvittävän tragedian päätyttyä parahdin nauruun pelkästään, koska perhehelvettiesitys on ohi.
Siitä huolimatta, että tiesin tarinan kulun etukäteen sana sanalta.
Kimmo Jylhämö
