Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Ilmari Majuri
Perunoita ja tomaatteja puskeva maa viettelee. Lumikko hoitelee myyrät.
Minua on riivannut jo pikkulapsesta saakka jokin seireenin kaltainen vastustamaton viettelijä. Kotimainen äitimaa se taitaa olla ja maahenki lyö vain lisää vettä myllyyn käskemällä tarttua kuokkaan.
Alle kouluikäisenä isäni perustama pottumaa alkoi levitä uhkaavasti liiterin takaa kohti pienen taajamaomakotitalomme nurkkalautoja. Näihin aikoihin syntyi myös ensimmäinen kasvihuoneviritelmäni. Olisinko ollut kymmenen korvilla, kun se alkoi vihdoin kestää ehjänä läpi peräpohjolan pyryjen ja pakkasten seuraavaan kevääseen.
Elämässäni ei ole ollut montakaan kesää ilman kasvimaata. Viljelin kaupungin vuokrapalstoja jo silloin kuin lapsuudenkodin pihapiiri oli täynnä kaikkea muuta kuin nurmikkoa. Monivuotinen palsta ehti olla Vantaan Koivukylässä, ja jossain välissä valtasin myös ystäväni palstan Helsingin Mellunmäestä. Opiskelija-asunnon ikkunoilla varttui tomaatin ja paprikan taimia. Lantaa kannoin kauppakasseilla Järvenpään koulutilan tunkiosta paikallisjunalla viljelypalstoilleni.
Ainoat välivuodet taisivat olla pahimpina murkkuvuosina 90-luvun alussa. Nytkään minun ei kyllä pitänyt työntää sormia multaan. Pitkään tyhjillään olleessa torpassani kun riittää vielä muutenkin kunnostamista. Kevätaurinko teki vain tepposet. Kerran navetalle kulkiessani kiinnitin erikoisen suurta huomiota kauempana rinteessä olevaan vanhaan perunakuoppaan. Maahenki taisi sieltä minua huudella. Käski raottamaan päätykolmiossa olevaa ruokilla suljettua lautaovea ja kurkkaamaan alas syvyyteen. Hiekkarinteeseen aikoinaan kaivettu kuoppa oli säilyttänyt kuntonsa. Vaaleanruskeaksi ruostunut vesikatto oli pitänyt vielä vedet pois ja säästänyt kuopan ja katon välitilassa olevat perunakoritkin terveinä. Syntihän tällainen löytö olisi jättää käyttämättä!
Erillinen maakuoppa on paras mahdollinen ja takaa perunoiden säilymisen itämättöminä juhannukselle. Itse kaivoin samanlaisen rautalapiolla entisille tiluksilleni. Käyttöikä jäi vain ikävän lyhyeksi, sonnin vietävä kun pääsi kerran kuopankannelle ja tippui alas perunoiden sekaan. Kuoppa oli tuhottava kaivinkoneella, jotta aikansa herkutellut sonni pääsi nousemaan tyytyväisesti mölisten takaisin lehmikarjaa jalostamaan.
Monenlaisia maanlaatuja olen hyvään kasvukuntoon käännyttänyt. Nykyinen on ehkä kaikkein kurjin, ei ole kiveä kiven vieressä, kuten aikasemmin, vaan synkän sinistä savea. Sateen jälkeen ätimaa kaataa minut selälleen tai ainakin kiskoo kumpparista kovalla otteella ja rääkäsee irtipäästäessään ikävän kuuloisen slurps-äänen. Vähän se on jo alkanut antamaan periksi, kun olen kääntänyt sisälmyksiin kuutioittain turvetta ja karjanlantaa. Ainakin traktorikuorman hiekkaa se olisi vielä vaatinut taipuakseen lopullisesti, mutta tämä kesä mennään näillä eväillä ja paksulla heinäkatteella.
Onneksi minulla on aina yllin kyllin karjanlantaa. Se tekee ajan kanssa ihmeitä, kun sitä oppii käyttämään. Joskus on käynyt nimittäin niinkin, että liikatyppi on kasvattanut perunamaasta toista metriä korkean viidakon, mutta itse syötävä mukula on jäänyt sormenpään kokoiseksi. Karjanlanta lisää maan humuspitoisuutta ja riittää yksistään lannoiteeksi, ei tarvitse turvautua haiseviin nokkosvesiin tai muunlaisiin viherlannoistuksiin. Viljelykierto on kyllä kaikkien ravinteiden hyödyntymisen ja kasvitautien välttämisen takia ehdoton.
Kesät eivät ole samanlaisia, se pitää kaikkien tuhohyönteisten kanssa mielenkiintoa ja taistelutahtoa yllä. Harvana kesänä kaikki onnistuu nappiin, ainakin jonkin uuden koelajikkeen kanssa saa maksaa oppirahoja. Joskus kirvat syövät kaiken ja lanttujen taimiväleistä tulee metrin mittaisia. Niitäkin oppii torjumaan myöhästetyllä kylvöllä ja harsoilla. Samettiruusukin on yksi hyvä keino, ja tuleepa tällöin kasvimaasta myös erittäin kaunis.
Jatkuvia sateita vastaan taisteleminen on melkolailla mahdotonta. Rutto iskee ja vie säälimättä suurimman osan perunoista. Kuivuuden kanssa sitä vastoin pärjää kastelemalla, jos on rantapalsta tai runsasvetinen kaivo. Välistä on vain nöyrryttävä luonnonlakien edessä ja tyydyttävä korjaamaan se minkä kesä kulloinkin antaa. Joskus voi käydä niinkin kurjasti, kuten minulle kerran, että kolmikymmenpäinen lammaskarja pääsee puutarhaan ja syö juuri valmistumaisillaan olevan sadon. Syö porkkanat naatteineen kantaan saakka. Kaivaa sorkillaan perunatkin maasta. Tai kanaparvi viskoo juuri maahan tökityt siemensipulit sinne tänne, tai potkii juuri mallikkaasti kylvetyt porkkanarivit perunamaan puolelle.
Yli kaksikymmenvuotisen kasvimaaurani ajalta muistan vain yhden täydelliseltä tuntuneen sadonkorjuun. Säilöin viikkotolkulla palavien lantapatterien lämmössä kasvaneita avomaakurkkuja kahdenkymmenlitran melassiämpäreihin, joista riitti sitten syötävää kolmeksi vuodeksi. Päivät kaivoin maasta omenankokoisia perunoita, yöt keitin omenahilloa ja hakkasin jalkapallon kokoisia kaalinkeriä tiinuihin painon alle happanemaan.
Kasvimaalla on ehtinyt sattua ja tapahtua tänäkin keväänä jo kaikenlaista. Muuttokuormasta viime keväänä kukkamaansyrjään väliaikaisesti kaivamiani talvivalkosipuleita kasvimaalle siirtäessäni seuranpitäjäksi ilmestyi yhtäkkiä pienen pieni lumikko. En ollut koskaan nähnyt tällaista hiiren ja oravan risteytykseltä näyttävää elukkaa. Olin ihmeissäni, siitäkin mitä se minun touhuissani näki. Jostakin se aina ilmestyi yhä uudelleen, tähysteli hetken takajaloillaan ja loikki taas pörröhäntänsä kanssa, kun katsettani seuraavan kerran maasta nostin. Olin tyytyväinen kun selvisi, että lumikko saalistaa myyränkoloissa ja käyttää ravinnokseen juuri näitä perunavarkaita.
Lumikon lisäksi olen innostanut lähinaapuriakin tähän hommaan. Hän poikkeaa iltalenkeillään snautsereidensa kanssa katselemaan. Sanoo ottavansa oppia ja yrittävänsä tehdä yhtä hienoja penkkejä. Traktori kynti heidän pihanperänsä keväällä ja minulta riitti hyvin lantaa heidänkin tarpeisiinsa. Mukava ihmisiä yhdistävä harrastus ja hyvin hyödyllinen. Voiko oman ruokansa viljelemistä järkevämpää harrastusta ollakkaan?
Hyötyviljelystä tulee helposti suuri intohimo ja hommat karkaa käsistä. Kasvimaa laajenee vuosi vuodelta ja lajikemäärät moninkertaistuvat. Oli minullakin yhdessä välissä yli viisikymmentä perunalajiketta; Kainuun mustaa, Lemin punaista, Blue Kongoa. Tällöin sadonkorjuussa joutui jo kärsivällisyys lujille ja kirjanpitotaidotkin harjaantuivat. Oli piirrettävä kasvimaakarttoja ja pidettävä kasvimaapäiväkirjaa. Tikutettava ja laputettava penkinpäitä ja perunalaatikoita.
Intohimoisen viljelijän postilaatikkoon alkaa tipahdella siemenluetteloita jo vuoden vaihteessa. Ensimmäiset taimipotit ilmestyy ikkunalaudoille helmikuuussa. Harva jättää liittymättä erilaisiin yhdistyksiin, joista löytyy hengenheimolaisia. Sitten alkaa juosta erilaisissa kasvipiireissä, taimipäivillä ja matkoilla. Uusilta ystäviltä saa aina vain uusia ideoita ja lajikkeita kokeiltavaksi. Huomio alkaa helposti kiinnittyä myös toisaalle ja jutut karkailevat kasvimaalta. Pihaan kerääntyy pelkästään silmänruokaakin, tai ainakin marjapensaita ja hedelmäpuita.
Autiotalon pihasta löytyy yllättäen erittäin hyviä omenoita tuottava puu. Sen tahtoo pelastaa omaan pihaan, mutta vanhaa puuta ei voi siirtää. On mentävä varttamiskursseille, kasvatettava tai hankittava perusrunkoja, vartettava ja odotettava vuosikausia, että saa nauttia tämän samaisen puun antimista.
Rakensin toukokuussa myös koko navetantakaseinän mittaisen kasvihuoneen. Mieleni teki makeita, pehmytkuorisia ja verenpunaisia tomaatteja, jotka eivät ole samoja asioita kuin kaupasta ostetut. Ne on kasvaneet villassa, juotettu ravintoliuksella ja poimittu kasveista jo vihreinä. Mahtuu parille kymmenelle neliölle paljon muutakin; erilaisia paprikoita, kurkkua, melonia, basilikaa. Viiniköynnöskin kasvaa nurkassa!
Kuinka paljon elämänrikkautta olisi jäänyt kokematta tältäkin keväältä ilman tätä kaikkea. Kuinka mielenkiintoista onkaan seurata kasvua ja odottaa syksyn satoa. Minun ei myöskään tarvitse kävellä kesäiltaisin tyhjäkäyntiä pitkin pyöräteitä, kun havahdun tekstin äärestä ja kävelen portaille euforisessa tilassa, ilmaa nuuhkien, kuin talviunilta heräävä karhu.
