Vellamonkatu 30
Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa toimistossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, luonnonsuojelun ja politiikan asiantuntijoita.
Keskustelu digitaalisten aineistojen aiheuttamasta kirjailijoiden tulojen romahtamisesta jatkuu kiivaana, ja syystä. Helsingin Sanomien etusivulla BookBeatin kolmen kuukauden ilmaisjaksoa Eeva Kilven kasvoilla kaupannut mainos kirkui versaalein ”kreisii”. Se oli suolaa avoimeen haavaan, ja sai Sirpa Kähkösen, ihailusta Kilven elämäntyötä kohtaan, vetämään BookBeatin palvelusta oman kaunokirjallisuuden Finlandian voittaneen teoksensa 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia (Siltala 2023). Julkisessa Facebook-postauksessaan Kähkönen kertoo konflikteja kaihtavana ihmisenä tekevänsä poiston apein mielin, mutta lisää, että ”joskus vain on näytettävä että valitut keinot ovat vaikeita sulattaa.” Tällä hetkellä kirjailijat saavat kuunnellusta äänikirjasta noin viidenneksen verrattuna painetun uutuuskirjan tuottoon, joka sekin on yleensä vain joitain euroja.
Pian tämän jälkeen Saavutettavuuskirjasto Celia ilmoitti siirtävänsä lainauspalvelunsa kokonaan digitaaliseksi, jolloin nykyisen lainsäädännön mukaan tekijät jäisivät niistä kokonaan ilman tekijänoikeuskorvausta. Kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanaston tiedotteen mukaan Celian lainausmäärät ovat olleet jatkuvassa kasvussa, mutta tähänkin saakka vain kolmannes Celian 1,3 miljoonasta vuosittaisesta lainasta on kuulunut korvauksen piiriin. Nykylain mukaan tekijälle maksetaan korvausta vain silloin, kun Celian asiakkaalle jää haltuun tallenne teoksesta pysyvästi.
Iso osa kirjamarkkinoista on siirtynyt digitaalisille alustoille, joiden bisnes lepää kirjailijoiden luovan työn varassa. Kuitenkin heille maksetaan työstään häpeämättömän pieniä korvauksia. Yhä useampi tienaisi paremman elannon viettämällä päivänsä kortistossa tai pulloja keräillen kuin kirjoittaen.
Orpon hallitus jatkaa vuonna 2021 aloitettua Kansallista lukutaitostrategiaa, jonka tarkoituksena on edistää sekä lasten, nuorten että aikuisten lukutaitoa. Uusissakin strategiapapereissa lupaillaan monensorttisia panostuksia lukutaidon ja kirjallisuuden edistämiseen. Kaavailtu kirjojen arvonlisäverokannan nosto nykyisestä kymmenestä neljääntoista prosenttiin tekisi jokaikisen lupauksen kokonaiskuvassa täysin tyhjäksi.
Toisin kuin Suomessa, monissa Euroopan maissa vastaava alv-kanta on jopa tasan nolla. Maltillisella hintatasolla on saatu vaalittua kansalaisten lukuharrastusta ja kirjakauppojen elinvoimaisuutta digitaalistumisen pyörremyrskyn keskellä. Hallituksen julkilausuttujen tavoitteiden valossa kirjojen alv-kannan nostossa ei ole yhtään mitään järkeä, päinvastoin. Luulisi Riikka Purran ja kaikkien hänen poliittisten kumppaneidensa kannattavan jokaikistä toimenpidettä, joka suinkin auttaa suomen kielen ja kulttuurin – suomalaisuuden – säilyttämistä elinvoimaisena entisestään pieneneville sukupolville.
Ahkerassa lukuharrastuksessa on yksi piirre, joka voi kansallismielisempiä arveluttaa: Lukeminen avartaa mieltä ja kieltä, parantaa empatiakykyä ja kommunikointitaitoja, saattaa jopa synnyttää uteliaisuutta ja ymmärrystä myös muita kuin omaa viiteryhmää kohtaan.
Pelätäänkö kulttuurituotteiden levittävän vaivihkaa epätoivottuja ajatuksia ja asenteita, jopa sitä kaikkein kammottavinta: vihervasemmistolaista agendaa?
Pelätäänkö nykyisissä konservatiivisissa vallan kamareissa siis lukevaa kansaa?
Se ainakin selittäisi, miksi hallituksen politiikka on niin välinpitämätöntä, epärationaalista ja jopa tuhoavaa suomen kielen ja kulttuurin elinvoimaisuutta kohtaan, vaikka juuri sitä sen luulisi suojelevan kynsin hampain.
Olisi kiinnostavaa tietää, mitä Purra tästä kaikesta ajattelee. Ainakaan politiikan ohjenuoraksi ei empatia hänen mielestään sovi, vaikka onkin entiseksi himolukijaksi tunnustautunut.
Facebook-postauksensa lopussa Sirpa Kähkönen toteaa lakonisesti: ”Olen mennyt kesäksi oikeisiin töihin, niin kuin meitä taiteilijoita on kehotettu tekemään.”
Ilmeisesti Kähkönen siis viettää kesänsä tekemällä työtä, josta sitten maksetaan palkkaa. Jo on aikoihin eletty.
Toivoisin, että jokainen hiukankin isänmaallinen suomalainen pohtisi tätä väitettä: Ei ole sen kunniakkaampaa, vaativampaa ja tärkeämpää työtä kuin taiteilijoiden pitkäjänteinen uurastus kansakunnan kulttuurisen kodin, itsetuntemuksen ja itseluottamuksen rakentamisen parissa. Sen luulisi olevan kenen tahansa mielestä vähintäänkin kelvollisen elannon arvoinen asia.
Koska mitä suomalaisuudesta ja meistä suomalaisista jää jäljelle ilman tuon työn menneitä ja tulevia tekijöitä?
