Vellamonkatu 30
Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa talossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, luonnonsuojelun ja politiikan asiantuntijoita.
Helsingin Sanomien kulttuurijournalistinen linja on saanut osakseen ankaraa kritiikkiä viime aikoina. Nurina lehden kulttuurisisältöjen kapeudesta ja viihteellisyydestä muuttui lähestulkoon huutokuoroksi, kun eetteriin ilmestyi työpaikkailmoitus. Siinä etsittiin kulttuuritoimitukseen journalistia, jolla on ”näyttöjä maksuhalukkuuden herättämisestä”. Lause närästi monia alan ammattilaisia, ja syystä. Kaupallinen menestys ei saa milloinkaan olla journalististen sisältöjen ensisijainen ajuri, vaan keskiössä tulee olla punnitun ja merkityksellisen tiedonvälityksen.
Vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi katsoi parhaaksi perustella lehden linjaa kolumnilla. Siinä hän vertasi Helsingin Sanomien kulttuurisisältöjä Keravan Purkutaiteen Ihmemaa X -näyttelyyn, joka ”oli paikoin liiankin iso ja asioiden järjestys sekava. Sama ilmiö siis, mistä Hesariakin välillä digitaalisissa kanavissa moititaan”.
Yläjärvi oli silti nauttinut purkutaidenäyttelystä. Osa teoksista puhutteli, osan hän oli ohittanut.
Jokaiselle jotakin.
”Koska pop-kulttuurin seuranta on haluttua, olemme lisänneet sitä tietoisesti”, Yläjärvi kirjoittaa. ”Haluamme saada myös uusia lukijoita kiinnostumaan kulttuurista – olemme iso yleislehti, emme asiantuntijajulkaisu.”
Oikeastaan Olympiastadionilta Coldplayn keikalta puhaltavan tuulen suunnan kartoittaminen Ilmatieteen laitoksen meteorologin avulla sekä Chris Martinin ambidekstriaan eli molempikätisyyteen perehtyminen kuulostavat enemmän asiantuntijajulkaisun sisällöiltä kuin ison yleislehden popkulttuuripalstalta.
Yläjärven linjauksessa huolestuttavaa on olettama, että uudet lukijat voisivat löytää Hesarin vain popkulttuurin kautta. Haisee elitismiltä ajatella, että Helsingin Sanomien tulee laskeutua korkeakulttuurin norsunluutornista maksavia massoja puhutellakseen, ikään kuin pop- ja korkeakulttuuri ja niiden kuluttajat eivät limittyisi ja lomittuisi.
Samalla julkaisun mainion toimittajakunnan ammattitaito menee hukkaan Seiskan skuuppeja referoidessa – eihän kukaan vain ole päässyt unohtamaan, kuinka Mel Gibson kävi heinäkuussa Porvoossa – ja lukijoiden klikki- ja maksuhaluja miettiessä.
HELSINGIN SANOMILLA ON valtakunnan päälehtenä erityinen vastuu journalismin uskottavuuden edistäjänä. Räikeimmin Hesarin kaupallisuusylilyönnit näkyvät kuitenkin otsikoinnissa, joka koettelee ajoittain Journalistin ohjeiden rajoja.
”12-vuotiaan pojan veritauti löytyi sattumalta – Nyt hänelle etsitään kantasoluluovuttajaa, joka pelastaisi hänen henkensä”, vetoaa heinäkuussa julkaistu otsikko. Artikkelista käy ilmi, että pojan äidin masinoiman mittavan kampanjan myötä kantasoluluovuttaja on löytynyt jo samaisen kuun alussa. Viime viikolla luetuimpien juttujen listaukseen noussut juttu veti mutkat pahasti suoraksi ehtaan iltapäivälehtityyliin julistamalla otsikossa: ”Nainen myöhästyi töistä 4 minuuttia ja sai potkut”.
”Mehubaareilla rikastuneen kansanedustajan firmat ahdingossa, lasten kerhomaksut menivät ulosottoon”, valistaa puolestaan Hesarin tutkivan jutun otsikko. Artikkelista selviää, että vaikeuksissa olevien yritysten hallituksissa ja/tai enkelisijoittajana toimineen kokoomuksen kansanedustaja Noora Fagerströmin mukaan suoraan ulosottokelpoiset laskut eivät olleet alunperin saapuneet perille, ja kun asia oli hänelle käynyt ilmi, hän oli hoitanut maksut. Mitään yhteyttä yhtiöiden taloustilanteen ja lasten iltapäiväkerhomaksujen välillä ei ollut.
HYVÄN JOURNALISTISEN TAVAN mukaisesti jutussa pitää olla otsikolle katetta, eikä otsikointi saa johtaa lukijaa harhaan. Hesarin tilaajana ja lukijana minua riepoo näissä ylilyönneissä erityisesti se, että ne nakertavat ihmisten luottamusta mediaan ja journalismiin aikana, jolloin tarve luotettavalle tiedolle ja uskottaville tietolähteille on entisestään korostunut.
En voi kuin ihmetellä, miksi Hesari haluaa olemattomin perustein antaa yleisön ymmärtää, että Fagerström ei pysty yritystensä ahdingon vuoksi maksamaan lastensa kerhomaksuja. Selkeästi epäreilu asetelma on aina valitettavan otollinen ajojahti- ja agendasyytöksille, joka taas on vastapuolelle helppo keino viedä huomiota pois niistä asioista, joita oikeasti sietäisikin kritisoida.
Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Riikka Räisänen kertoi Voiman haastattelussa taannoin, että heille saapuu palautetta ajoittain jopa saman jutun perusteella, jossa heitä moititaan vasemmistolaisten tai oikeistolaisten asian ajamisesta.
Terveessä, moniäänisessä yhteiskunnassa soisikin julkaistavan kaikenlaista, moniin suuntiin kurottelevaa ja vastuullista journalismia, jotta lukija voi muodostaa oman harkitun, monipuolisiin faktoihin perustuvan käsityksensä asioista. Nopeiden ja viihteellisten kanavien kuten TikTokin provosoiva meemi- ja mielipidesilppu on kyllä viihdyttävää, mutta ensisijaiseksi maailmankuvan – saatikka arvopohjan – muodostajaksi en sitä toivoisi.
Kuten en myöskään epäolennaista, harhaanjohtavaa ja klikkejä kalastelevaa journalismia, joka pilaa pahimmassa tapauksessa koko journalistisen median maineen siellä, missä sitä kipeimmin kaivattaisiin.
