Vellamonkatu 30
Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa toimistossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, luonnonsuojelun ja politiikan asiantuntijoita.
Toimittaja Hannu Sokala kirjoittaa kirjassaan Maailman 50 vaarallisinta sukua tilanteesta brittilehti The Sunin toimituksessa. Kun Sanoman toimittajakoulun oppilaat vierailivat lehdessä, päätoimittaja Kelvin MacKenzie kertoi omistajan, mediamoguli Rupert Murdochin, puuttuvan lehden tekemiseen vain yhdestä syystä: jos sivuille oli jätetty yhtään tyhjää tilaa. ”Hemmetin suomalaiset kaatavat puunsa ja tekevät niistä meille paperia, ja me helvetti sentään emme edes käytä sitä kunnolla!”, päätoimittaja kertoo Murdochin jyrisseen.
Puita suomalaiset todella osaavat kaataa. Tai osaavat ja osaavat, sillä kestävästä metsätaloudesta täällä riittää opittavaa. Viimeisin esimerkki tästä saatiin, kun Stora Enson hakkuissa ajeltiin metsätyökoneella uhanalaisten jokihelmisimpukoiden eli raakkujen yli, mahdollisesti jopa satoja kertoja. Tapahtunut aukeni mediassa kuin sipuli, jonka sisuksista paljastui aina vain synkempiä yksityiskohtia.
SYY RAAKKUJEN TUHOAMISEEN ei ole vain metsäkoneen kuljettajan tai paikallisen urakoitsijan, joille se pahimmillaan vieritetään. Kyse on laajemmasta ilmiöstä. Epäilemättä näilläkin on osansa tapahtuneessa, mutta metsäyhtiö ei voi luikerrella vastuusta. Myöskään yksin Stora Enson syyttäminen ei riitä. Suuryritys toimii päättäjille helppona syntipukkina, jota kovistella julkisuudessa.
Näin teki myös ilmasto- ja ympäristöministeri Kai Mykkänen (kok.), joka esitti tiukkaa ja vaati Stora Ensoa ”maksamaan viulut” loppujen raakkujen pelastamisesta ja tuhopaikan ennallistamisesta.
Tosiasiassa Mykkänen itse laiminlyö jatkuvasti tehtäväänsä ympäristön suojelussa osana Petteri Orpon hallitusta. Viimeisin esimerkki tästä on juuri uutisoitu tapaus, jossa ympäristöjärjestöt haastoivat Suomen valtion oikeuteen ilmastotoimiensa riittämättömyydestä ja ilmastolain rikkomisesta. Keskiössä on hiilinielujen romahdus nimenomaan ylisuurten hakkuiden takia.
Raakut ovat helpompi aihe uutisoida, ja varmasti mieluisampi aihe ministerille. Luonnolle enemmän merkitystä on kuitenkin ilmasto-oikeudenkäynnillä.
Mykkäsen on helppo tuomita jokihelmisimpukoiden tappaminen, mutta Hukkajoen hirveyksiä tarkastellessa huomaa, miten simpukoiden yli ajaminen on vain räikein osa luonnon tuhoamista. Raakkujen kotina toimivaan virtaan suositellaan jätettävän vähintään 45 metrin suoja-alue, jotta niiden elinolosuhteet eivät romahda lämpötilan nousun ja maa-aineksen liikkeellelähdön takia.
Stora Enso on sanonut vapaaehtoisesti sitoutuneensa 50 metrin suoja-alueeseen raakuille. Silti suoja-aluetta ei ollut Hukkajoelta tehtyjen havaintojen mukaan jätetty paikoin ollenkaan ja monin paikoin paljon suositusta vähemmän. Metsäyhtiön syyttelyn sijaan Mykkänen voisi tarttua toimeen ja samalla tarmolla ajaa säädöstä suoja-alueista lainsäädäntöön. Tämän sijaan hän on ehdotellut vapaaehtoisia sitoumuksia, joiden riittämättömyys juuri paljastui Hukkajoella.
Perussuomalaisten Jani Mäkelä kommentoi mediassa, että raakuista on nyt puhuttu jo liikaa. Tämä näyttää millaisessa ympäristössä hallituksessa ympäristötoimia pitäisi tehdä. Ei ehkä ihme että Kai Mykkänen haluaa pois ympäristöministerin paikalta Espoon kaupunginjohtajaksi. Nähtäväksi jää, vaikuttaako yhden Suomen suurimmista ympäristötuhoista osuminen omalle vahtivuorolle espoolaisten päättäjien valitessa kaupunginjohtajaa.
RAAKKUGATE ON TUONUT ESIIN todellisen metsätalouden kuvaston, joka ei metsäyhtiöiden vastuullisuushutun keskeltä erotu.
Yksi ongelma on valvonnan heikkous ja toimintaan pesiytyneet rakenteet, tavat väheksyä luonnonsuojelua viherpiipertämisenä. Yhtiön pääkonttorilla on helppo kirjoittaa vastuullisuusohjelmia, mutta kun ohjelman toimeenpanoa ei valvo, voi todellisuus hakkuuaukealla olla aivan erilainen. Tästä esimerkkiä näytti metsäkoneenkuljettaja, joka ryyditti halveksuntaansa toiminnasta huomauttanutta biologia kohtaan seksistisellä sutkauksella.
Naurattaisi, jos ei itkettäisi, voi ajatella hetkestä, jolloin tuhot ovat paljastuneet Stora Enson viestintäosastolle. Seuraavana aamuna yhtiön pörssikurssi avautui laskuun, mikä osoitti ettei yksittäinen moto voi rymistellä metsässä omassa rauhassaan, vaan se on osa globaalia talousjärjestelmää. Myös yhtiön suuromistajat, suomalaiset eläkeyhtiöt, ovat kyselleet Stora Ensolta, miten tapahtunut on mahdollista.
Stora Enso suoritti jonkinlaista katumusharjoitusta ilmoittamalla, ettei raakkuhakkuun puita käytetä tuotannossa. Jos paikalle ei olisi sattunut silminnäkijää, joka ymmärsi mitä oli tapahtumassa, Suomea ravistellutta ympäristörikosta ei olisi havaittu. Silloin puut kelpaisivat Stora Ensolle, ja ne olisi käytetty yhtiön vastuullisuutta korostavan brändin alla. On uutisoitu, että raakkujoilla on aiemmin tehty vastaavia tuhoja, mutta liian myöhäisen huomaamisen takia asialle ei ole voitu mitään.
Valvonta on järkyttävän puutteellista, jos nyt vain sattuman kaupalla ja julkisuuden kautta tuhotyöt törmäsivät lain rajoituksiin, ja vain siksi odotettavissa on oikeudenkäyntejä ja vahingonkorvauksia.
Jos vapaaehtoisilla toimilla ja sertifikaateilla ei ole riittävästi painoarvoa, apuun tarvitaan viranomaisia. Myöskään taloudelliset seuraukset eivät vaikuta riittäviltä, sillä ensialun iskun jälkeen Stora Enson osakekurssi on ollut tavanomaisessa nousussa. Markkinoilla Stora Ensolle tulevat seuraukset eivät siis ole aiheuttaneet huolta.
KIRJOITAN TÄTÄ TEKSTIÄ junassa Helsingin ja Tampereen välillä. Siis keskellä pahinta ruuhka-Suomea, vaikka ikkunassa viliseekin kantahämäläinen maalaismaisema. On helppo tyytyä tuhahtamaan, että taas sieltä etelästä halutaan kertoa mitä saa ja mitä ei saa tehdä, kun yrittää saada leipää pöytään Suomussalmella. Tällöin unohtuu, että täällä sitä paperia ja muita sellutuotteita kulutetaan, ja vastuullisuus on suomalaiselle metsätaloudelle elinehto myös ulkomailla.
Hukkajoen tapahtumat heittävät varjon suomalaisen metsätalouden ylle. Ulkomailla muovia korvaavat sellutuotteet yritetään markkinoida vastuullisina, mutta kun suomalaisten väitteet kestävyydestä paljastuvat sanahelinäksi, uskottavuus käy vähiin. Suomalaisten uskottavuus metsätaitajina on muutenkin kansainvälisesti kyseenalaista, vaikka emme sitä itse haluakaan myöntää.
MAAILMAN VAARALLISIMPIEN SUKUJEN lisäksi Sokala on ollut kirjoittamassa maailman 50 vaarallisimmasta yhtiöstä. Seuraavan kirjan aihe voisi olla Suomen 50 vaarallisinta yhtiötä. Stora Enso kiikkuisi listan kärkipäässä.