Teksti Tuomas Rantanen

Kirjoittaja pyytää anteeksi noloa mokaa.

Uusi Voima jaetaan näinä päivinä lehtitelineisiin. Tein siinä noloimman faktamokan, jonka muistan koskaan tehneeni. Erityisen kiusallista on se, että se osui vielä juttuun jonka oli tarkoitus olla näpäyttävällä tavalla mediakriittinen.

Lehden tekemisen viimeiset tunnit ennen painoonmenoa ovat tietenkin tärkeitä. Netissä korjauksia ja päivityksiä voi tehdä koko ajan; radiossa tai televisiossa taas uutta kamaa pukkaa vanhan päälle koko ajan. Päivälehdenkin kohdalla mahdolliset mokat voi oikaista jo seuraavana päivänä – ainakin jos lukija sattuu sinä aamuna lukemaan lehtensä tarkkaan.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Mutta kerran kuukaudessa ilmestyvän lehden on oltava valmis, kun painokone jyrähtää käyntiin. Koneen toisesta päästä ulos tupsahtava fyysinen, puukuiduista ja painomusteesta kyhätty kappale jatkaa sitten omaa elämään hamaan tappiinsa asti, siis siihen saakka kunnes se hajoaa ja maatuu.

Voimaa tehdään aina loppuun asti hurjalla sykkeellä. Viimeisiä faktoja pengotaan ja kirjoitusvirheitä ja muita bugeja karsitaan niin kalkkiviivoille kuin suinkin. Ja silti niitä aina jää lehteen. Yleensä pieniä, jotka lähinnä ärsyttävät.

Mutta siis se tämänkertainen moka, joka oli vähän isompaa sorttia.

Olin tehnyt lyhyen jutun Vuoden lehtikuva -palkinnosta, jonka tänä vuonna voitti Sami Kero. Lystikkäässä Irakiin paikallistuvassa kuvassa USA:n armeijan ylikersantti Matt Merced pelaa sotilasvarusteissaan ja rynnakkökiväärin kanssa jalkapalloa sheikki Munderin lasten kanssa.

Sami Kero on minusta erityisen hyvä valokuvaaja, jonka työtä olen seurannut kiinnostuksella pitempään. Myös palkittu kuva on minusta otoksena hieno. Kritiikin kärkeni oli suunnattu kuvaajan sijaan Vuoden lehtikuvan valinneen raadin käsitykseen siitä, miksi juuri tämä kuva piti nostaa juuri vuoden Lehtikuvaksi.

”Tästä aiheesta nähdään usein synkkiä kuvia. Kuvassa on paljon toivon symboleita. Pallo palautetaan takaisin Irakille. Sotilaita ei enää tarvita tässä pelissä”, perusteli tuomaristo valintaansa.

Raati on minusta oikeassa siinä, että kuvassa on paljon positiivisia symboleita. Kuten siinäkin, että lehtikuvat Irakin sodasta kuvat ovat usein synkempiä. Silti jälkimmäiseen on ehkä muitakin syitä kuin, että lehtitaloissa oltaisi yksioikoisia, perusteettoman pessimistisiä tai ideologisen antiamerikkalaisia.

Mediakriittisesti totesin raadin sivuuttaneen sen oleellisen seikan, että Irakin sota ei ole ohi. Kysymys oli ja on kansainvälisen oikeuden vastaisesta sodasta, jossa on kuollut järjetön määrä sotilaita ja siviileitä. Vaikka USA:n presidentinvaihdoksen jälkeen tilanne näyttäisi jollakin aika välillä olevan muuttumassa, Irak on yhä jatkuvassa väkivallan tilassa.

Lehti oli pian lähdössä painoon ja itse kaipailin pitkän päivän päätteeksi kotiin, kun päätin vielä googlata juttuun pari faktalukua. Takki päällä etsin sitten USA:n miehitysjoukkojen nykyistä määrää. Tarkistin tiedot varmuuden vuoksi kahdestakin eri paikasta. Ongelma vain, että minulla meni sekaisin kaksi niin pientä asiaa kuin Irak ja Afganistan. Näin jutussa sanotaan, että Irakissa olisi nyt 34 000-38 000 amerikkalaista sotilasta. Sotilaita on todellisuudessa yli 100 000 enemmän.

Vielä merkittävämpi virhe on siinä, että jutussa väitetään myös presidentti Obaman päättäneen 17. helmikuuta 17 000 lisäsotilaan lähettämisestä Irakiin. Tämäkin tieto koski tietenkin Afganistania.

Miehitysarmeijat kautta aikain ovat halunneet esittää omat joukkonsa paikallisten siviilien, vieläpä erityisesti lasten ystävänä. Valinta vuoden lehtikuvaksi liitti minusta kuvaan merkityksiä, joita siinä ei alkuperäisen jutun kehyksessä ollut. Siksi kritiikki vuoden lehtikuvan valintaa kohtaan on sinänsä perusteltua.

Mutta mediakritiikin tekeminen väärillä faktoilla on aika epäuskottavaa. Jos Voimalla olisi köli, minua olisi vedelty sen ali jo useammankin kerran.

Pikalainausten kautta median virheet helposti kertautuvat. Tietty lohtu tässä on siinä, että kenties juuri tässä kohtaa lukijan epäluulo saattaa herätä ennen kuin räikeä virhe lähtee uudelleen kiertämään. Ehkä. Toivottavasti.

• 2.3.2009
• Kirjoittanut Tuomas Rantanen