Kirjoittaja on toimittaja ja mediakasvatuksen asiantuntija.
Istuin jokin aika sitten keskisuuren yläkoulun opettajainhuoneessa sivistyneesti teetä siemaillen. Ympärilläni pieni joukko opettajia keskusteli journalismista.
”Nykyajan journalistit ovat sielunsa myyneitä hempukoita”, esitti eräs kokenut kansan kynttilä. ”Luotettavatkin mediat sortuvat jo klikkiotsikoihin ja kirjoittavat hakukoneoptimointi edellä.”
”Sosiaalinen media on herkkuluu, jota vallan vahtikoira nuoleskelee”, jatkoi toinen. ”Se ei vain vielä tiedä, että luu on myrkytetty.”
Kesken kaiken koulun kello soi ja opettajat hajaantuivat luokkiinsa mediakasvattamaan z-sukupolven teinejä.
Jäin pohtimaan herkkuluun tematiikkaa. Sosiaalisesta mediasta on vähitellen muotoutunut medioiden media, jossa perinteiset tiedotusvälineet kilpailevat huomiosta. Yksityishenkilöiden keskustelut siirtyvät pienempiin samanhenkisten piireihin. Kohta vain ammattitrollaajat jaksavat enää räksyttää.
Median murroksessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että perinteiset mediat menettävät mainostuloja suurille verkossa toimiville teknologiayrityksille. Ikävästi tilanne on jo nyt kärjistynyt sellaiseksi, että yleisö vastaanottaa journalistien huolella kokoamat uutiset vanhaan tapaan passiivisesti. Kun ihminen haluaa aktiivisesti hakea tietoa, hän etsii netistä ja antautuu huolettomasti algoritmien vietäväksi.
On surullista, että myös aktiivinen mediankäyttö ajaa meidät mediakupliin.
Jos vain jotenkin saisimme ohjattua tiedon etsijät yli kaiken roskan, luotettavien medialähteiden äärelle. Se olisi media-alan lottovoitto.
Mediakasvatuksella tämä tietysti onnistuisi. Mediakasvatuksen tavoitteena on tuottaa aktiivisia ja medialukutaitoisia kansalaisia, joille tiedon alkuperällä on merkitystä. Aidosti medialukutaitoinen yleisö on jokaisen journalistin märkä päiväuni.
Lasten ja nuorten mediakasvatus ei voi olla sitä, että kouluissa mollataan nykyajan journalisteja tai veistellään herkkuluuvitsejä. Media-alan on itse perusteltava roolinsa, selitettävä valintojaan ja avattava tuotantojensa ja digitaalisten palveluidensa rakenteet yleisön tarkasteltaviksi.
Mitä yhteistä on tulevaisuuden journalistilla ja mediakasvattajalla? Kaikki vai ei mitään?
On tyhmää sysätä mediakasvatustyö vain koulujen vastuulle, mutta yksittäisen rivitoimittajan kädet ovat nykyisellään sidotut. Tarvitaan uskaliaita ja persoonallisia mediakasvatusstrategioita ja täydennyskoulutusta. Journalismin tulisi aina olla medialukutaidon kohde ja väline.
Ihannemaailmassa tiedotusvälineiden mediakasvatustyö olisi itsellistä ja moniäänistä. Jos media-alan toimijat tekevät mediakasvatustyötä aina vain yhteisissä hankkeissa ”yhteisen asian puolesta”, se muuttuu niljakkaaksi promootiotyöksi.
Sellainen ärsyttää opettajia, jotka tällä hetkellä hoitavat mediakasvatustyön myös journalistien puolesta.
Maija Puska
