Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Niin elokuvista kuin vammaisuuden kysymyksistä kiinnostuneiden kannattaa tänä vuonna panna merkille Espoo Cinén Crip-sarja. Yhteistyössä Autismiyhdistys PAUT ry:n ja Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiön Vamlasin kanssa toteutettava kolmen elokuvan kokonaisuus pohtii representaation kysymyksiä vammaisuuden näkökulmista.
Oma suosikkini sarjan elokuvista taitaa pienen sulattelun jälkeen olla israelilaisen Nir Bergmanin ohjaus Here We Are (2020). Elokuvassa Aharon (karismaattinen Shai Avivi) on omistanut elämänsä aikuisen autistisen poikansa Urin (Noam Imber) kasvattamiselle. Nyt Urin olisi jossain määrin aika itsenäistyä. Paikka on kova, niin isälle kuin pojalle. Ryhmäkotiin muuttamisen sijaan edessä on pienoinen pakomatka ja road movie, parivaljakon totutellessa ajatukseen elämänmuutoksesta.
Kokonaisuus välittää uskottavasti ja empaattisesti isän ja pojan siteen, mutta myös vanhempien ylisuojelun seuraukset. Erityismaininta on annettava Urin rakastaman Charlie Chaplinin elokuvien nokkelasta käytöstä kerronnassa.
Lisäksi sarjassa nähdään Francesco Cannavàn dokumentti Because of My Body (2020), josta myös pääsin keskustelemaan pressinäytökseen Pinja Eskolan kanssa. Dokumentti seuraa 20-vuotiasta Claudiaa, jolle seksuaaliavustaja Marco mahdollistaa ensi kertaa seksuaalisuuteensa tutustumisen, esimerkiksi keskustelun ja seksivälineiden käytön opettamisen avulla. Elokuva herätti ainakin minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Yhtäältä Claudia on päähenkilönä kiinnostava, luova ja valloittava nuori nainen. Toisaalta hän on selkeästi riippuvainen perheestään ja varsinkin äidistään. Hänellä on huono itsetunto muutenkin kuin intiimeissä asioissa ja itsetuhoisia ajatuksia.
Elokuva aiheutti suoranaista kiukkua ja ajatuksen siitä, että seksuaaliavustajan (jollaisia ainakaan Suomessa ei vammaisille erikseen kouluteta, vaikka tarvetta sellaiselle voi tapauskohtaisesti olla) ohella Claudia tarvitsisi ehdottomasti jonkinlaisen henkilökohtaisen avustajan tai muuta apua itsenäistymiseensä. Filmiä katsoessa arvostus suomalaista avustajajärjestelmää kohtaan kasvaa kohisten. Kokonaisuuden riemastuttavimmassa kohtauksessa Claudia pääsee ajamaan yksin autolla. Seksuaaliterapiaan liittyvät kohtaukset on kuvattu hienovaraisesti ja kauniisti.
Dokumentaristin tehtävänä ei tietenkään ole puuttua kohteensa elämään. Claudian tilanne kuitenkin nosti katsojan mieleen eettisiäkin kysymyksiä siitä, kuinka vastuullista ohjaajan on ensin näyttää hyvin suoraan herkkiä ja henkilökohtaisia asioita ja lopussa (SPOILER) jättää päähenkilö oman onnensa nojaan, ilman toivoa muutoksesta. Ainakin itse olisin halunnut kelata filmiä hiukan eteenpäin ja kuulla, onko päähenkilön tilanteessa tapahtunut kuvausten jälkeen käänteitä parempaan suuntaan.
Niin ikään eettisten kysymysten sekä faktan ja fiktion rajoilla tasapainottelee Ivan Ikićin Venetsian elokuvajuhlilla palkittu Oasis (2020). Se kertoo kolmen laitoksessa elävän kehitysvammaisen nuoren itsenäisyyden ja rakastetuksi tulemisen kaipuusta, joka kasvaa traagiseksi kolmiodraamaksi. Vahvatahtoinen Maria (vakuuttava Marijana Novakov) saapuu uudeksi asukkaaksi laitokseen ja tutustuu huonetoveriinsa Draganaan (Tijana Markovic). Sitten kaksikko huomaa kumpikin olevansa ihastuneita jäyhään Robertiin (Valentino Zenuni). Taitavasti kuvattu ja näytelty kokonaisuus pohjaa ilmeisesti tositapaukseen, sen näyttelijät asuvat vastaavassa laitoksessa ja näyttelevät siis fiktiivisiä versioita osin omasta todellisuudestaan.
Jälleen kerran, elokuva jättää katsojalle ristiriitaisen olon. Osittain sen voi tulkita laitoselämän ja sen rajoitusten kritiikiksi. Päänäyttelijäkolmikko tekee todella vahvat suoritukset, joiden luulisi osoittavan viisastelijoille itse vammaisten näyttelijöiden autenttisen kokemuksen tärkeyden. Elokuvan kauneus ja autenttisuus ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että sen tähdet asuvat tiettävästi edelleen eristetyssä laitoksessa, jollaisen aiheuttamista ongelmista filmi kertoo. Tässä(kin) tarinassa kehitysvammaisten seksuaalisuus nähdään osin ongelmana, jolla on tuhoisia seurauksia. Kertomus ei siis varsinaisesti onnistu väistämään vammaisuuden kuvausten stereotypioita.
Kaiken kaikkiaan Crip-sarja on kiitettävä ja hieno alku kokonaisuudelle, jollaisia toivottavasti on luvassa lisää. Kolme elokuvaa on tietysti hyvin pieni otanta vammaisuuden esitystavoista. Jossain määrin minua häiritsi sarjan ongelmalähtöisyys: elokuvat toistivat tarinaa vammaisten itsenäistymisestä, seksuaalisuudesta ja avun tarpeista ongelmina, joiden ratkaisuiksi ei ole välttämättä luvassa onnellisia loppuja. Vaihtoehtoja vaikkapa laitosasumiselle ei juurikaan pohdittu. Tämä on tietenkin osin draaman rakentamisen keino ja osin valitettavaa todellisuutta. Toisenkinlaisia tarinoita vammaisuudesta on kuitenkin olemassa. Tulevissa sarjoissa toivoisin näkeväni paitsi vammaisia kameran edessä myös enemmän vammaisten ohjaajien ja käsikirjoittajien näkemyksiä. Niissä kun vammaisuus ei ole aivan niin usein pulma ratkaistavaksi kuin yksi henkilön monista ominaisuuksista.
Tietysti vammaisuus tai toiseus tulevat vastaan monissa muissakin Espoo cinén elokuvista kuin Crip-sarjassa. Kiinnostavina tärppeinä tässä mainittakoon espanjalaisen Eduardo Casanovan anarkistinen esikoisohjaus Skins (2017), jossa on mukana myös vammaisia näyttelijöitä. Erikoisia epämuodostumia ja yhteiskunnan nuivaa suhtautumista erilaisuuteen esittelevä kertomus voi mennä joidenkin makuun groteskissa tyylissään turhan yliampuvaksi. Mieleen se joka tapauksessa jää.
Mieleen jäävät myös aina loistavan Nina Hossin ja yhtä taidokkaan Lars Eidingerin roolisuoritukset Stéphanie Chuatin ja Véronique Reymondin elokuvassa My Little Sister (2020) kaksosina, joista jälkimmäinen sairastuu syöpään. Taiteilijaperheestä kertova tarina käyttää oivaltavasti hyödykseen esimerkiksi satua Hannusta ja Kertusta. Loppua varten suosittelen varaamaan laukun pohjalle nenäliinoja. Jos pinnan alla kytevä jännitys ja selittämättömän painostava kaupunkitunnelma taas ovat juttusi, kannattaa suunnata katsomaan vaikkapa Lili Horvátin psykologinen draama Preparations to Be Together for an Unknown Period of Time (2020), joka kertoo Budapestiin palaavasta aivokirurgi Mártasta (Natasa Stork) tai toinen lääkärin kujanjouksu, Elie Wajemanin The Night Doctor (2020), jossa hyväntahtoinen Mikaël (Vincent Macaigne) ajautuu laittoman lääkebisneksen takia pulaan Pariisin yössä.
Nämä ja monta muuta kiintoisaa elokuvaa ovat kaikki nähtävillä Espoo Cinéssä. Erityisesti sen Crip-sarjalle odotan innolla jatkoa tulevinakin vuosina.
