Liikkumattomia kuvia

Normaalin rajoilla

Kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu. Normaalin rajoilla -blogissaan hän tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä.

Elokuva-arvio: Helene. Ohjaus: Antti J. Jokinen

On vuosi 1915. Helene Schjerfbeck (1862–1946) (Laura Birn) elää unohdettuna iäkkään äitinsä (Pirkko Saisio) kanssa maaseudulla. Sitten innokas taidekauppias Gösta Stenman (1888–1947) (Jarkko Lahti) löytää Helenen sekä tämän 159 maalausta ja päättää järjestää kattavan yksityisnäyttelyn. Seuraavaksi Helene esitellään Einar Reuterille (1881–1968) (Johannes Holopainen) nuorelle taiteen harrastajalle ja maalarille, josta pian tulee naisen suurin ihailija ja tukahdutetun intohimon kohde.

Antti J. Jokisen viimeisimmässä ohjauksessa tehdään turvallista ja visuaalisesti kaunista työtä. Taide on elokuvalle kiitollinen aihe. Rahaa on selkeästi käytetty, yksityiskohtiin ja ajankuvaukseen on panostettu. Moni valkokankaalle ilmestyvä kuva on kuin maalaus itsessään. Laura Birn on roolissaan niin ikään tasaisen varma, vaikkei muutamine juonteineen viisikymppiseltä näytäkään. Ennalta kohuttuun suomen kielen puhumiseen tottuu pian katsoessaan, vaikka ymmärrän, miksi se saattaa taiteilijaa tuntevia myös häiritä. Birnin maalaamisen opettelu ja muu aiheeseen perehtyminen kuitenkin näkyy ja tuo esitykseen uskottavuutta.

Helenen vammaisuutta ei pyritä peittelemään (Birnillä on käytössään lievää ontumista aiheuttava jalkatuki), muttei sitä pahemmin kommentoidakaan. Eräässä kohtauksessa Helene ja tämän ystävätär taiteilija Helena Westermarck (1857–1938) (Krista Kosonen) tosin nauravat sille, miten ensimainitun töitä koitetaan markkinoida rampuuden avulla.

Elokuvan pohjana on Rakel Liehun fiktiivinen kirja, joka on tietysti vain yksi tulkinta päähenkilönsä elämästä. Mitään kovin uutta tai erikoista valkokangasversio ei kuitenkaan onnistu Helenestä välittämään. Ehkä syynä on se, että tarinan keskiöön on niin vahvasti nostettu Helenen ja Einar Reuterin oletettu romanssi, josta ei kuitenkaan tule oikein yhtään mitään. Pääparin kemia ei sekään vakuuta.

Romantiikan ylikorostuminen on sääli, sillä Schjerfbeckin elämästä ja taiteesta olisi löytynyt monen jännittävän tarinan ainekset ilman miehen perään haikailuakin. Itse olin kiinnostunut esimerkiksi elokuvan äiti-tytär-suhteesta. Piikikäs Pirkko Saisio Helenen Olga-äitinä onnistuu varastamaan lähes jokaisen kohtauksen jossa on mukana.

Elokuvaa kelpaa hyvin katsella pelkästään kauniiden yksityiskohtien takia. Samanaikaisesti siinä on silti jotain elotonta ja jähmeää. Osittain filmin ansiosta Suomessa tuntuu jälleen olevan vallalla pienoinen Schjerfbeck-buumi. Jos hänen taiteensa saa näin uutta yleisöä, lopputulos jää varmasti positiivisen puolelle.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu. Normaalin rajoilla -blogissaan hän tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä.

Kommentoi Facebookissa
Sanni Purhonen

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML tägejä ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Kiva, että haluat kommentoida artikkeleita. Muista kuitenkin hyvät käytöstavat ja se, että olet itse vastuussa kirjoituksestasi.