Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Espoo Ciné on aina kuulunut festivaalisuosikkeihini. Olen istunut Kulttuurikeskuksen ja Kino Tapiolan tunnelmallisissa katsomoissa uskollisesti, olipa elokuu tai kevät. Koronatilanteen takia festivaalit järjestettiin nyt syyskuussa 2.-6.9. Vaikka jo etukäteen suretti, etten sittenkään uskaltanut palata teattereihin, pääsin onneksi tänäkin vuonna nauttimaan elokuvaelämyksistä kotonani.
Yksi festivaalin suurimpia elämyksiä oli ohjaaja Jan Komasan Corpus Christi (2019). Olin kuullut elokuvasta ennakkoon kehuja luotettavilta tahoilta, enkä joutunut pettymään. Pääosan Bartosz Bieleniasta voi kerrankin hyvällä syyllä käyttää adjektiivia ”vangitseva”. Pappeudesta haaveilevan rikollisen Danielin roolissa Bielenian jokainen katse ja ele on hyvällä tavalla monitulkintainen ja kamera ottaa irti kaiken hyödyn hänen silmistään.
Kun Daniel hiukan uskomattoman sattuman oikusta saa tilaisuuden kokeilla haavettaan, on vaikea olla olematta jossain määrin hänen puolellaan. Valehtelu, syyllisyys, usko ja anteeksianto ovat kaikki luonnollisesti elokuvan teemoja. Papin osassaan aidosti lämpimän huijarin onni ei tietenkään voi kestää ikuisesti. Jännite vain kasvaa loppua kohden, mutta kokonaisuus ei ole millään tavalla raskas. Elokuvan viimeiset kuvat säilyivät mielessä päiväkausia.
Yhtä lailla vaikuttava kuin Bielenia on myös Nina Hoss. Tällä kertaa hänet nähtiin Katrin Gebben kauhudraamassa Pelican Blood (2019) Wiebkenä, joka adoptoi vakavista traumoista kärsivän Rayan. Aluksi pikkutyttö vaikuttaa rankasta taustasta huolimatta enkelimäiseltä. Eipä aikaakaan, kun tarinassa alkaa olla kaikuja monista demoni-lasten kuvauksista. Hoss ja piskuista Rayaa koko ruumillaan heittäytyen esittävä Katerina Lipovska estävät kuitenkin kokonaisuutta luisumasta naurettavaksi.
Elokuvassa on kysymys siitä, millaisia uhrauksia äiti on lapsiensa puolesta valmis tekemään. Tilanne ei ole mitenkään yksioikoinen, sillä myös Wiebken vanhempi tytär Nicolina (Adelia-Constance Ocleppo) on pian joutua Rayan raivon uhriksi. En täysin ostanut loppuratkaisua ja Wiebken ammatti oikuttelevien hevosten terapeuttina oli kieltämättä turhan alleviivattu. Festivaalien parasta antia ovat joka tapauksessa juuri tällaiset filmit, joita muualla tuskin pääsee näkemään.
Äitiyden tematiikka on niin ikään pinnalla Alice Winocourin uutuudessa Proxima (2019). Eva Green esittää Sarahia, astronauttia, joka tulee valituksi vuoden mittaiselle komennukselle kansainväliselle avaruusasemalle. Sarah on kuitenkin myös Stella-tytön (luonteva Zélie Boulant) päätoiminen huoltaja, jolle unelmien avaruuslento tarkoittaa väistämättä pitkää eroa lapsesta. Vaikka Sarahin mieskollegoillakin on jälkikasvua, he eivät koe asiasta lainkaan samanlaisia paineita kuin hän. Muutoinkin hän saa miesvaltaisella alalla osakseen epäilyjä ja vähättelyä.
Winocourin elokuva on avaruuselokuva, joka tapahtuu täysin maan pinnalla. Astronauttien aidoilla kuvauspaikoilla kuvatut koulutusjaksot tuovat siihen tarvittavaa visuaalista komeutta ja uskottavuutta. Sopivat musiikkivalinnat vahvistavat tunnelmaa entisestään. Proxima kuuluu ehdottomasti niihin elokuviin, jotka toivon pian pääseväni näkemään myös isolta kankaalta.
Kolmen edellä mainitun elokuvan lisäksi Espoo Ciné tarjosi monia muitakin elämyksiä. Myös pandemian aikaan elokuvat ovat yksi parhaista keinoista päästä irti arjesta ja uusiin maailmoihin, oli kyse sitten Puolan maaseudusta tai vieraista planeetoista.
Festivaalit ylipäänsä ovat kiitettävästi huomioineet tämänhetkisen maailmantilanteen turvajärjestelyin ja lisänneet monin tavoin tarjontansa saavutettavuutta. Tämän kehityksen toivon jatkuvan sittenkin, kun teatterisaleihin taas palataan suuremmilla joukoilla.
