Ninni Luhtasaari: Lorinaa

Tavallista hauskempi näyttely ajankohtaisesta aiheesta

Galleria Ars Liberassa kävijän kohtaa lorisevan veden ääni ja hassut hahmot tilassa. Ninni Luhtasaaren rennosti nimetty näyttely Lorinaa hymyilyttää heti sisään astuessa. ”Eihän sitä valumiselleen mitään mahda” toteaa taiteilija yhtä rennossa näyttelytekstissään. Useat veistoshahmot istuvat pienissä altaissa ja toimivat suihkulähteen tavoin – esimerkiksi ”Hikinen tyyppi” lorottaa vettä kainaloistaan.

Näyttely liittyy myös maailmankuvan muutokseen joka koskettaa ihmisen ja luonnon suhdetta. Posthumanismin näkemys ihmisestä osana luontoa on nykyään läsnä Venetsian biennaalia ja Valtion taidemuseota myöten. Galleria Ars Liberassa aikaisemmin nähty, tematiikkaan keskittyvä kaksikko nabbteeri on ajankohtainen Pohjoismaisessa paviljongissa. Kiasmassa taas avattiin hiljattain kokoelmanäyttely Yhteiseloa – Ihminen, eläin ja luonto Kiasman kokoelmissa, joka käsittelee samaa teemaa. Avajaispuheessaan Juha Hurme totesi: ”Ihminen on eläin, joka on erehtynyt luulemaan, että ympäristö on jotain erillistä: maisemaa ja raaka-ainetta. Ei ole.”.

Luhtasaari on samoilla linjoilla ja lisää oman näkökulmansa keskusteluun tavallista hauskemmalla otteella, jossa tarkastelun kohteena on pikemminkin luonto ihmisessä kuin muu, ympäröivä luonto. Maailmankuvat eivät yleensä muutu kädenkäänteessä ja siitä herää epäilys, kun katsoo vaikkapa Kiasman näyttelyn nimeä. On aivan hyvä aloittaa ihmisestä itsestään.

Luhtasaaren hahmot ovat sukua Tommi Toijan veistoshahmoille, varsinkin kahdeksan ja puoli metriä korkealle Bad Bad Boylle, joka pissasi mereen Helsingin Kauppatorilla 2014 ja joka sittemmin siirtyi yksityisen ostajan toimesta Jätkäsaareen. Veistos liittyi taiteilijan näyttelyyn Amos Andersonin taidemuseossa, jossa polvenkorkuiset hahmot kohdistivat katseensa kävijään. Niiden mittakaava ja ilmaisu oli lähempänä Luhtasaaren töitä, jotka vastaavasti herättävät hilpeyttä ja sympatiaa.

Keramiikka on ikiaikainen materiaali, joka käsin rakennettuna kielii työprosessista. Luhtasaari tuntee materiaalinsa ilmaisuvoiman ja käyttää myös monesti useaa lasitetta samassa työssä. Näyttelyn teemaa korostaa tarkkaan sijoitettu kiilto vaikkapa pelkästään hahmon kasvoissa. Samaan aikaan näyttely on virkistävän vapaa materiaaliin liittyvästä estetiikasta, jossa lasitteet ja pinnan käsittelyt voivat saada ylivallan.

Luhtasaari ei myöskään tyydy tyypillisiin valkoisiin jalustoihin veistostensa esittämiseksi, vaan pukee ne erilaisiin kankaisiin. Näyttelyssä on hempeän pastellisävyistä, läpikuultavaa sifonkia, samettia, retrokukkakuosia, itsevärjättyä kangasta ja tekonurmea muistuttavaa mattoa. Jalustat ikään kuin julistavat heti sisään tullessa, ettei valkoisen kuution sovinnaisuuksilla ole täällä sijaa. Vaikutelma on runsas ja kirjoittamattomilla säännöillä leikittelevä.

Veistosten taikinamainen muoto ja äärimmilleen pelkistetyt kasvonpiirteet tekevät niistä aavistuksen epämiellyttäviä ja samaan aikaan sympatiaa herättäviä. Mullasta nousee tyyppi, jolla on ihmisen kädet mutta lähinnä polven näköinen pää. Kasvojen, nenän tai pyllynposkien hento puna on liikuttavaa ja huvittavaa.

Töiden asettelu tilassa sen sijaan saa pohtimaan valintoja. Veistokset vaikuttavat tasaisesti tilaan ripotelluilta, ei ehkä kurinalaisesti mutta kuitenkin säännöllisesti. Rytmiä tai fokusta ei oikein pääse syntymään. Esim. polyuretaanista ja peilinpalasista tehty aivojen näköinen diskopallo, joka on vastassa alakertaan laskeuduttaessa, on huumaavan hauska mutta jää hieman irralliseksi. Katosta roikkuva ja pyörivä, materiaaleiltaankin poikkeava työ toimii omalla aaltopituudellaan ja kaipaisi keskeisempää tai ainakin erityistä roolia näyttelyssä. Veistoshahmot taas kohdistavat katseensa keskelle huonetta sekä ylä- että alakerrassa, mikä lisää haavoittuvuuden vaikutelmaa ja tuntuu samalla sanovan, että pissa ja hiki kuuluvat ihmiselämään. Kokonaisuuden voisi järjestää toisinkin, sillä nyt sama kaava toistuu molemmissa kerroksissa.

Kokonaisuutena Luhtasaaren näyttely kertoo maanläheisestä maailmankuvasta, jossa on tilaa huumorille ja leikille. Tämä näkyy ilmaisussa, väreissä, materiaalien yhdistelmissä ja teosten nimissä. Näyttelyn työt ilahduttavat monella tasolla. Taiteilija onnistuu siinä mitä hän väittää tekevänsä sekä teemojen että ilmaisun suhteen, mutta voisi luoda vielä erilaisia painopisteitä tilaan. Haluaisin nähdä hänen töitään myös huolella kuratoiduissa ryhmänäyttelyissä ravistelemassa pelkistettyä estetiikkaa tai vallitsevaa näkemystä ihmisestä.

Helena Björk

Kirjoittaja on helsinkiläinen kuvataideopettaja, joka toimii myös nykytaiteen parissa eri rooleissa

Kuvat: Veera Launonen/Ars Libera

Ninni Luhtasaari: Lorinaa, 2.-19.5.

Galleria Ars Libera

Suokatu 30, Kuopio

http://arslibera.com/galleria/

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä