Muistan harhailleeni joskus 90-luvun alkuhämärässä kirjaston hyllykujilla synnyinkaupungissani Iisalmessa. Päädyin lainaamon filosofisen kokoelman kapean hyllyviipaleen äärelle. Se tuntui seisovan edessäni etäisenä kuin Kubrickin musta monoliitti.

”Minkäslaista matskua se tämä filosofia on”, muistelen kysyneeni ääneti kuin absintti-sketsissä. Jännitti, teki mieli vilkaista olkani yli, ettei kukaan kylän korskeista vain huomaisi missä olen. Se olisi jotenkin hävettänyt.

Ojensin käteni summassa kohti hyllyä ja siihen tarttui ­Schopenhauer. Tiskillä lainasin kirjan kuin olisin ollut ostamassa pornolehteä divarista. Tankkasin Pessimismin elämänviisaus (WSOY, 1991) -kokoelmaa hitaasti ja hartaasti.

Maailma olisi parempi olla olematta, sen sijaan että se on niin kuin se on, Schoepenhauer ajatteli. Maailmamme oli hänelle absurdia tahtojen taistelua, jossa järki on toissijaisessa ja merkityksettömässä roolissa suhteessa näennäiseen mutta koettuun järjestykseen. Toivo on tässä mielessä turhaa.

Schopenhauerin maailmankuva ei varsinaisesti helpottanut nuoruuteni ahdistusta, nykii vähän vieläkin.

Tahto ja toivo ovat synonyymeja. Ajattelemme, että jos ihminen kadottaa toivonsa hänellä ei ole mitään. Heinäkuussa näytelmäkirjailija Ilja Lehtinen julkaisi Medium-alustalla esseen Toivottomuuden puolesta. Siinä Lehtinen perustelee toivon olevan kulttuurimme ja järjestelmämme ytimeen iskostunut pakottava reto­riikka.

”Minusta sen [toivon] penääminen – tai ylimalkaan: toivon kielellä puhuminen – ei vaikuta järin mielekkäältä asenteelta ekologisen ja sivilisatorisen hajoamisprosessimme kohtaamiseen”, Lehtinen toteaa.

Lopulta teksti sai pohtimaan toivon käsitettä ö-mappina, joka ei sinänsä tarkoita mitään, mutta johon jokainen voi heitellä sisältöjään. Ja heitteilijöitä riittää jonoksi myös yksilön ulko­puolelta muun muassa ideologisista, taloudellisista ja henkisistä ryhmistä.

tarve on tahtoa ja Toivoa hyvin lähellä. Jotta kuluttaja voisi olla olemassa ja tuottaa, hän tarvitsee jatkuvasti toivomuslistalleen uusia tarpeita. Ennen sisävessoja, keskuslämmitystä ja puhelimia syntyneille maaseutujen esivanhemmillemme toivo aineellisesta yltäkylläisyydestä oli tarpeeseen pohjaava liikevoima, joka tuotti sivujuonteena kaupungistumisen ja kuluttamisen. Se oli aikansa hyvä utopia, tarpeesta ja puutteesta syntynyt toive, joka sittemmin kroonistui dystoop­piseksi pakkomielteeksi. Samalla kun osa meistä on jo aikaa sitten luopunut kuluttamisen pakosta maailman ylikulutus­päivä aikaistuu vuosi vuodelta.

Jos Lehtinen liputtaa toivottomuuden puolesta, niin ennen kuin tartun samaan lippu­salkoon kysyn, kenen toiveita me toivomme? Meidän on helppo tuntea tunnistamatonta toivottomuutta, jos toiveet eivät ole omiamme. Ei tarvitse tulkintaa viimeisimmästä Blade Runnerista ymmärtääkseen, että olemme omaksuneet käsitykset siitä mikä on toivomisen arvoista ja arvokasta, pelkojen ehdollistumisesta puhumattakaan, keskeisesti populaarin elokuvateollisuuden unelmatehtaiden tuotteista. Ja niin ikään mainonta on aina luottanut toivomme voimaan.

Toivo on myös kognitiivisen elimellistä – itsemurhan tekijänkin mielessä on vielä viimeiseen saakka toivo – toivo kuolemasta. Jos toivosta luopuminen tarkoittaa emansipaatiota; jos se on tiedostavaa luovuttamista toiveista, jotka eivät ole omiamme, vaan järjestelmien, totunnaisuuksien, kulttuurien ja propagandan kroonistuneita jälkiä skeemoissamme, silloin liityn emansipatorisen toivottomuuden puolelle.

Yhteisen toivon löytäminen vaatii puolestaan yhteiskunnallisen unelmoinnin mahdollisuutta. Sen kielellisestä ulottuvuudesta jatketaan keskustelua muun muassa tämän lehden sivulla 19 runoilija Maria Matinmikon haastattelussa.

Olemme tässä lehdessä alkaneet myös kerätä haastateltaviltamme Käänteen­tekevät kirjat -listaa, jota päivitetään jatkossa verkkosivuillemme.