Tarvitsemme lisää medialukutaitoa! Tarvitsemme yleisön, joka erottaa valeuutiset vakavasti otettavasta journalismista. Tarvitsemme yleisön, joka suhtautuu kriittisesti lukemaansa ja näkemäänsä. Ennen kaikkea tarvitsemme yleisön!

Mediakasvatuspuhe aaltoilee. Kukin aika tuo omat tarpeensa. Tällä aallonharjalla toivotaan kansalaisille kykyä erottaa tosi valheesta, fakta mielipiteestä ja luotettava lähde epäluotettavasta. Muutama vuosi sitten puhe oli vielä toisenlaista.

Vuosituhannen alussa mediakasvatuksen suuri linja kääntyi suojelemisesta osallistamiseen. Media hahmotettiin julkiseksi tilaksi, joka ei enää voi jakautua valtaa käyttäviin tuottajiin ja suojeltavaan yleisöön. 2000-luvulla kasvatettaisiin kansalaisia, joilla on tasavertaiset mahdollisuudet toimia. Internet nähtiin tämän vallankumouksen välineenä.

Jopa suurten mediatalojen kolumneissa rakennettiin aktiivista ja osallistuvaa kansalaista, vaikka talojen oma valta-asema alkoikin horjua. Vielä vuonna 2013 Helsingin Sanomat linjasi pääkirjoituksessaan, ettei ”kriittinen medialukutaito” riitä kansalaistaidoksi yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat itse aktiivisia toimijoita.

Sitten tuuli jälleen kääntyi. Tuli Hommaforum, MV-lehti, Trumpin valinta ja Brexit. Mediakasvatuspuhe alkoi taas erotella kansalaisia tuottajiin ja yleisöön. ”Kriittinen medialukutaito” teki uuden tulemisen. Vuonna 2016 Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi linjasi kolumnissaan toimivan kansalaisyhteiskunnan perusedellytykseksi suomalaisten kyvyn ”erottaa tarkistamattomat ja valheelliset tiedot vakavasti otettavasta journalismista”.

Liikenne- ja viestintäministeriön – yhdessä media-alan toimijoiden kanssa – tänä vuonna julkaisemassa tutkimushankkeen loppuraportissa mediakasvatus on sijoitettu pääotsikon ”Kansalaisten ja yhteiskunnan suojelun” alle.

Muutos on ymmärrettävä. Kun kansalaisista todella tuli edellisen vuosikymmenen vision mukaisia aktiivisia mediantuottajia, internet täyttyikin hölynpölystä. Uutisfiktio, jota aiemmin olivat viljelleet lähinnä rahantahtoiset mainostajat, sai pahantahtoisen poliittisen käyttötarkoituksen.

Kansalaisia ja yhteiskuntaa on tarpeen suojella. Se ei kuitenkaan edellytä kansalaisuuden päivittämistä takaisin 90-luvulle, takaisin kuluttajuuteen.

Valeuutisten tunnistamista korostavan mediakasvatuspuheen toinen vaara on siinä, että se suuntaa kriittisen katseen pois ”vakavasti otettavasta journalismista”. Valemedioiden heittämässä varjossa valtamedian rakenteissa piileviä ideologioita on yhä vaikeampi havaita. Mitä uutisia valitaan, mitä ei? Mitä pidetään tavallisena, mitä uutisena? Ketkä uutisissa ovat toimijoita, ketkä toiminnan kohteita? Ketkä uutisia tekevät, ketkä eivät? Kriittinen lukutaito on näiden rakenteiden tarkkailua.

Julistautuminen vastuulliseksi vallankäyttäjäksi on politiikasta tuttu tapa brändätä itsensä markkinoilla. Kun päätoimittaja seuraavan kerran vaatii yleisöltä lisää kriittistä medialukutaitoa, tarkistakaamme, puhuuko hän silloin vain muista medioista. Todella vastuullinen media näyttäisi esimerkkiä problematisoimalla avoimesti myös oman kuvansa maailmasta.

Ismo Kiesiläinen