Mitä voi sanoa
Yleistä ääneenajattelua ja vapaita hajahuomioita.
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin.
Jos aikakautemme pitäisi tiivistää yhteen näkymään, jyrkänteen reunalla selfieensä parempaa kuvakulmaa hakeva turisti olisi vahva ehdokas. Uutiset putoamisista toistuvat. Samaan aikaan ihmiset astelevat lajina lähemmäs ympäristökatastrofien jyrkänteen reunaa. Muodollisia varoituksia lausutaan, mutta niiden ei anneta pilata hyvää fiilistä, jonka tulevaisuuden huikeat näköalat tuottavat.
Kuolema selfien vuoksi tuntuu traagiselta, turhalta ja typerältä, mutta se muistuttaa ennen kaikkea siitä, että ihminen on laumaeläin. Selfie kertoo ottajansa seuraavan aikaa. Hän haluaa kuulua joukkoon ja omaksuu uutta kulttuuria ja tekniikkaa, koska oppimiskykyinen jäsen on laumalleen hyödyllinen. Halu tulla nähdyksi kertoo taas normaaliudesta ja luotettavuudesta, siitä, ettei ole syytä kätkeytyä. Eksoottisella kuvauspaikalla haetaan parempaa näkyvyyttä lauman sisällä eli kasvatetaan sosiaalista statusta. Riskien ottamista ihaillaan.
Samankaltaiset mekanismit näyttävät määrittelevän ihmisten toimintaa laajemminkin. Sosiaalista statusta kasvatetaan kerskakulutuksen kautta. Tämän mahdollistaminen on yhteiskunnan keskeisin tehtävä, jolle haetaan oikeutusta jatkuvan talouskasvun kertomuksesta. Samalla laumaan kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet tekevät suuristakin ihmisjoukoista helposti ohjailtavia. Lopputulos on se, että jyrkänteen reunaa lähestytään kunnes joku putoaa.
Rajattoman kasvun mahdottomuus rajallisessa tilassa ei riitä kyseenalaistamaan talouskasvukertomusta, koska virheiden osoittelijat ovat uhka lauman yhtenäisyydelle. Se mitä he sanovat on toissijaista. Linkolan näkemyksiä on jotenkin siedetty vain sen vuoksi, että hän on elämäntapavalinnallaan rankaissut itseään riittävästi, eikä lauman ole tarvinnut sitä tehdä.
Empatia tai hätä läheisten puolesta voi saada nopeita muutoksia aikaan. Pienissä metsästäjä-keräilijöiden yhteisöissä elämään sopeutuneen ihmislajin empatiakyvyllä vaikuttaa kuitenkin olevan rajoitteita niin maantieteellisen ulottuvuuden kuin ajankin suhteen. Ihmisten eläytymiskyky vaihtelee ja empatiaa voi oppia, mutta aito huoli tulevaisuuden selviytymismahdollisuuksista ei yleensä ulotu sukupolvien ketjussa kovin kauas. Lauma arvostaa tässä hetkessä eläviä ja myönteisiin asioihin keskittyviä jäseniään, eikä äänen korottamiseen ole syytä ennen kuin askel lipeää.
Aivojen, kulttuurin ja teknologian kehityksen eritahtisuus tekee ihmiskunnasta liian pienelle avaruusasemalle suljetun luolamieslauman. Tulevaisuus on kimuranttien mahdollisuuksien täyttämä.
