Mitä voi sanoa
Yleistä ääneenajattelua ja vapaita hajahuomioita.
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin.
Korruptio tarkoittaa valta-aseman väärinkäyttöä. Suomessa sanaa käytetään yleensä lahjonnan synonyyminä, mutta silloin kun korruptio kutistetaan pelkäksi lahjonnaksi ja vain lahjonta ymmärretään korruptioksi, meidän järjestelmällemme tyypilliset rakenteellisen korruption muodot jäävät helposti piiloon.
Erilaisten hyvä veli -verkostojen olemassaolo tunnetaan periaatteen tasolla hyvin. Poliittiset virkanimitykset, poliitikkoja ja virkamiehiä pyöröoven takana odottavat liike-elämän palkintovirat ja Raha-automaattiyhdistyksen liepeillä yleishyödyllisten järjestöjen seassa loisivat nuorisosäätiöt vaikuttavat kuitenkin olevan koskemattomia.
Aina kun media kiinnittää aiheeseen huomiota, kansalaisten ärtymys ilmiötä kohtaan kasvaa. Siksi suomalaisten verenpaineista ja yleisestä hyvinvoinnista huolestuneet hyvät veljet pyrkivätkin jarruttamaan median tutkimisintoa. Korostetaan rakentavuutta negatiivisten asioiden penkomisen asemesta ja puhutaan maailman vapaimmasta lehdistöstä sekä lahjonnan vähäisyydestä.
Meillä sujautellaan seteleitä tai numerotileiltä maksettuja prepaid-pankkikortteja pikkuvirkavirkamiehille ja politiikoille moniin muihin maihin verrattuna harvoin. Niinpä vuosi toisensa jälkeen voidaan uutisoida Suomen olevan Transparency Internationalin mukaan maailman vähiten korruptoitunut maa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, ettei korruptiobarometrien tuottajakaan ole pitänyt tilannetta todellisuudessa näin ongelmattomana:
”Korruptio on lisääntynyt kaikkialla, myös Suomessa, samalla kun ero Suomen ja muiden maiden välillä on selvästi kaventunut. Suomen hyvä maine keikkuu nyt entistä kapeammilla hartioilla, lähinnä poliisin, oikeuslaitoksen, armeijan ja koulutusjärjestelmän varassa.
Sen sijaan pisteet poliittisille puolueille, liike-elämälle, medialle ja eduskunnalle ovat pienentyneet lähes yleiseurooppalaiselle tasolle. Hieman terhakammin sanottuna: noin puolet suomalaisista pitää näitä valtainstituutioita nykyään joko melko tai erittäin korruptoituneina.”
Korruption sanotaan olevan kehittyneissä maissa kehittyneempää – mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö aiheesta käyty keskustelu voisi olla meillä hyvinkin alikehittynyttä. Pääministeri Sipilän suhtautuminen esteellisyyssääntöjen merkitykseen Terrafamen yhteydessä on tästä hyvä esimerkki.
Pääministeri ei ole halunnut jäävätä itseään eli käyttää tarjolla olevaa korruptioepäilyiltä suojaavaa käsienpesuautomaattia joko siksi, ettei ymmärtänyt järjestelmän toimintaa – tai siksi, että katsoi olevansa moraaliltaan tahriintumaton kuin teflonpinnoitettu messias.
On makuasia, kummasta pitäisi huolestua enemmän. Pääministerin närkästyminen tekee kuitenkin jälkimmäisestä vaihtoehdosta todennäköisemmän.
***
Terrafame-sotkun jälkeen esiin tullut (mutta sitä aiemmin alkanut) Sipilän harjoittama Ylen painostus on taas selkeää valta-aseman väärinkäyttöä yksityisen edun saavuttamiseksi.
Ylen sisällä valtionjohdon painostus on levinnyt kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät renkaat tyynen järven pinnalla. Hallintoneuvosto vaikenee ja johtajat vakuuttavat uskollisuuttaan ylöspäin – samalla kun tutkivan journalismin harjoittamiseen langenneet ja eettisistä säännöistä puhuvat toimittajat lähtevät.
Ilmiö ei ole uusi, mutta vauhti näyttää kiihtyneen Sipilän hallituksen aikana. Ylen nöyryyden varmistamisessa ei ole tyydytty pelkästään normaaliin työkalupakkiin kuuluvan leikkaus-, säästö- ja organisaatiouudistus-prässin käyttämiseen. Hallituksen asettaman parlamentaarisen Yle-työryhmän alkumetreillä julkisuuteen päästettiin tietoja, joiden mukaan työryhmän sisältä olisi väläytetty Ylen lakkauttamista kokonaan (Sipilähän esitti saman ajatuksen myöhemmin myös itse), työryhmän silloinen perussuomalaisjäsen Teuvo Hakkarainen esitteli omia leikkaus- ja ohjailuvaatimuksiaan, poliittisen satiirin alueelle erehtynyt Yleleaks lopetettiin – ja niin edelleen.
Näissä olosuhteissa moni muukin kuin Ruben Stiller on varmasti huolissaan työpaikkansa puolesta – ja se on tietysti myös tarkoitus. Pelokkaan työyhteisön hiljentämiseen tarvitaan pääministerin sähköpostiryöppyjä vain poikkeustapauksissa.
Ulkopuolisen mieleen edellä mainitut soveliaan työskentelyilmapiirin luomiseen käytetyt menetelmät tuovat oudosti sanan mafia. Joka tapauksessa Suomen Radio Jerevaniksi uudistuneen valtiollisen mediatalon hidasoppisinkin työntekijä lienee jo sisäistänyt, että erityisen hyvin vaiettaviksi sopivia aihepiirejä ovat keskusta, lestadiolaisuus ja Sipilän omaisuus.
Samalla on toki muistettava, että uutis- ja ajankohtaistoimintaa johtavalla Atte Jääskeläisellä on keskustalaisuuden lisäksi muutakin varjeltavaa. Pekka Ervasti sai liittyä palkittujen ja Yleltä lähtöpassit saaneiden journalistien kerhoon kirjoitettuaan Timo Soinin puheesta otsikolla ”Yhdysvallat, rakkaani” ja todettuaan, että ”Suomettuminen 2.0 on täällä”.
Ervastin teksti perustelee otsikkonsa ja suomettumis-termin käytön vaivattomasti, mutta kysehän ei ole faktoista eikä näkemysten perusteluista, vaan siitä, miten nämä asiat koetaan. Ervastin teksti koettiin kiusalliseksi. Hänen lähtöpassiensa myötä vietiin myös melkoinen määrä uskottavuutta niiltä väitteiltä, joiden mukaan Ylellä ei ole käynnissä Helsingin Sanomien Nato-kampanjan rinnakkaisoperaatiota. Tällaista avoimuutta täytyy toki kunnioittaa.
***
En käy epäilemään, etteikö Sipilän ja hänen konservatiivihallituksensa nahka olisi riittävän paksua kestämään Terrafamen ja Ylen ympärillä käyvät kuohut, lainsäädäntötyön puutteet ja perustuslaillisuusongelmat – ja mitä tahansa muuta ikinä eteen sattuukin. Hallituksella on selkeä missio ja usko itseensä, eikä enempää tarvita.
En epäile Jääskeläistä ja hänen kaadereitaan yhtään herkkänahkaisemmiksi. Suomalaisia hyveitä ovat vakaasti paikoillaan seisominen ja vaikeneminen, ja ne riittävät hommassa kuin hommassa, kunhan suhteet johtoportaaseen ovat kunnossa.
Mutta höpinä Suomesta länsimaisena demokratiana, se ei tätä kaikkea kestä.
Niinpä luvassa on varmasti vuoden vaihteen jälkeen voimistuvaa suomalaisen demokratian ja sitä puolustavan kriittisen journalismin ihastelua, pääministerin nauhoitettuja televisiopuheita, mitalisateita, kunniakirjoja ja kansalaisten spontaaneja suosionosoituksia.
Konservatiivihallituksen arvostamalle kansallisten stereotypioiden kielelle käännettynä: Suomi saattaa ulkoisesti muistuttaa hämmästyttävän paljon Ruotsia, mutta sisäisesti se on kyllä Venäjä – Venäjä, jossa perustuslait ovat risuja ja männynkäpyjä vallan vankkureiden edessä ja hiljaisuuteen opetetut alamaiset toivovat hyvän tsaarin ajan vielä joskus koittavan.
