Teksti Maria Karuvuori

Kirjoittaja lähetti 30-vuotiaana elämänsä ensimmäisen fanikirjeen.

Kirjoitin joulun alla elämäni ensimmäisen fanikirjeeni – ikinä. Ajattelin, että olisi jo aika.

Kirje lähti John Mausille. Hän on 34-vuotias muusikko ja poliittisen filosofian opettaja, joka suhtautuu musiikkiinsa kiehtovan teoreettisesti ja uskoo, että popkulttuuri voi olla vallankumouksellista. Haastatteluissa Maus viuhtoo käsiään kuin Slavoj Zizek, kritisoi niin kulutusyhteiskuntaa kuin kulttuurielitismiäkin, eksyy sivupolun sivupolulle ja pahoittelee vielä lopuksi sitä, ettei ole tehnyt elämässään tarpeeksi hyviä tekoja.

Kun kriitikko kirjoitti vuonna 2006, että Mausin laulu kuulostaa siltä kuin hän ulostaisi suustaan, Maus postasi kommentin omalle MySpace-sivulleen. Kuinka John Mausia voisi olla rakastamatta?

Kaikki yllämainittu ei kuitenkaan vielä ole perimmäinen syy sille, miksi kirjoitin ensimmäisen fanikirjeeni juuri John Mausille. Kuulun nimittäin ihmisiin, jotka joskus tarvitsevat elämäänsä tsemppaajaa. En juuri pysty samaistumaan joihinkin elämäntapavalmentajiin, joilla on esittää viisi taikaniksiä ongelmaan kuin ongelmaan. John Maus on hahmo, jolle kaiken filosofis-poliittisen kaaoksen ja nolouden keskellä pääasia on yrittää olla kelpo ihminen (vaikkei siinä onnistuisikaan). Kun John Maus laulaa minulle Do Your Best, tee parhaasi, minä voin hyväksyä sen.

Kirjeen kirjoittaminen oli kuitenkin hankalaa. Tuntui siltä, että teksti oli jatkuvasti joko teennäistä tai maanista. Olin hiukan harmissani siitä, etten ollut harjoitellut tätä jo aikaisemmin. Miksi en kirjoittanut julkkiksille pienenä, silloin, kun en vielä ollut näin piinaavan itsetietoinen?

Sitten totesin, että olisin todennäköisesti kirjoittanut fanipostia NKOTB-poikabändille, ja olin tyytyväinen, etten sitä tehnyt. Bändin fanitus oli nimittäin yksi lapsuuteni karvaita pettymyksiä. Hieman naiivina lapsena minulle oli järkytys tajuta, että poikabändi oli pitkälle laskelmoitu kulttuuriteollisuuden tuote, joka pystyttiin osasia vaihtamalla hetkessä korvaamaan jollakin toisella samanlaisella. Aloin kuunnella NKOTB:tä naapurin isojen tyttöjen vanavedessä. Heille ei tuottanut mitään ongelmia vaihtaa lennosta Take Thatiin. Itse olin niin närkästynyt, etten sietänyt edes nähdä Take Thatia: liimasin Hittibuumi-levyyni bändin kuvien päälle barbietarroja.

Joka tapauksessa ymmärsin lopulta, että suhtauduin fanikirjeeseen aivan liian monimutkaisesti. Hain malliksi kirjeitä, joita ihaillut taiteilijat ovat lähettäneet omille idoleilleen. Esimerkiksi Stanley Kubrick kirjoitti vuonna 1960 Ingmar Bergmanille kiittääkseen tätä loistavasta tuotannosta, joka oli tehnyt syvän vaikutuksen.

Erityisen iloiseksi tulin, kun löysin Charles Dickensin kirjeen George Eliotille, joka oli juuri julkaissut teoksen nimeltä Scenes of Clerical Life. Olen aikaisemmin pitänyt Dickensiä hieman munapäänä, ja niin oli ilmeisesti George Eliotkin. Vuonna 1858 päivätystä kirjeestä välittyy kuitenkin vilpitön ihailu ja kiitollisuus tekstistä, josta kuuluisa kirjailija oli vaikuttunut. Tästähän idoleille kirjoittamisessa lopulta on kyse: halusta kiittää teoksesta, josta on tullut itselle tärkeä.

En tiedä, onko John Maus lukenut kirjeeni. Hänellä on kuitenkin tapana ainakin joskus vastata saamiinsa viesteihin, jopa pienen romaanin verran.

Joten John, jään odottamaan. Vastaus olisi mahtava ja fotokin ois kiva.

M-a-r-i-a 30-v