Yhden miehen synnytys

Teksti Erick Cabrera

Siinä se nyt oli, pikkuinen. Uusi ihminen, joka teki meistä oikean perheen.

Olen kaksitoistalapsisen perheen numero yksitoista. Synnyin keskellä 80-luvun sisällissotaa. Johtuen sodasta, maan köyhyydestä ja Nicaraguassa yhä vallinneesta pitkästä kotisynnytysten perinteestä äitini synnytti aina kotona, ja mummoni toimi hänen kätilönään.

Äitini synnytykset olivat niitä niin sanottuja luomusynnytyksiä. Äidillä ja isoäidillä ei ollut käytettävissään minkäänlaisia lääkkeitä, joilla olisi voinut lievittää kipua. Ei ollut teknologiaa, jolla olisi voinut seurata vauvan vointia tai edes asentoa kohdussa. Synnytykset etenivät isoäitini intuition varassa. Hänen oli tiedettävä kuinka toimia, jos jokin menisi pieleen.

Kotisynnykset tarkoittivat sitä, että monien äitien synnytyskomplikaatioista tuli suuren luokan ongelmia. Äitini oli onnekas. Kaksi meistä kuoli, mutta yksikään ei menehtynyt synnytyksessä – kiitos elämälle siitä, että koskaan ei tullut eteen mitään sellaista, jota isoäitini ei olisi pystynyt hallitsemaan.

Vasta pikkuveljeni, numero kaksitoista, syntyi terveyskeskuksessa. Silloin oli jo vuosi 1990. Sota oli loppunut, ja äitini alkoi olla synnyttäjäksi jo aika iäkäs, 41-vuotias.

Kaikki kunnia siitä, että saavuimme maailmaan ehjin nahoin, kuuluu siis yksinomaan äidilleni. Isäni ei ollut koskaan synnytyksissä mukana. Uskon, että tällaisen lapsilauman kasvattamisessa oli isälle mukavasti tekemistä ilman synnytyksiäkin. Nicaraguassa miesten osallistuminen synnytykseen ei ole vieläkään erityisen tavallista.


Mutta minullapa on suuria uutisia. Minusta tuli poikkeus siihen sääntöön, tasan kaksi viikkoa sitten.

*****

Oli heinäkuun 19. päivän aamu vuonna 2012, sandinistisen vallankumouksen muistopäivä. Koko Nicaragua valmistautui suureen juhlaan. Minä kuorsasin sängyssä kattotuulettimen alla enkä tiennyt, että myös minun elämässäni oli juuri niillä minuuteilla tapahtumassa jotakin vallankumouksellista.

Sitten se tapahtui. Vaimoni astui sisään huoneeseen ja näytti minulle valkoista muovipalikkaa. Se oli raskaustesti. Ja siinä oli kaksi punaista viivaa.

Kimposin ylös sängystä, halasin vaimoani ja aloin hokea kuin papukaija: ”Sinä olet raskaana. Sinä… olet raskaana. Sinä olet – raskaana. Sinä olet RASKAANA!”

Sitten aloin nauraa kuin heikkopäinen.

Lopulta tuli itku. Itkin ja pyyhin kyyneleitä kämmenselkään. Se oli suuri hetki, elämäni ehkä isoin ja paras uutinen, mutta se oli vasta koko prosessin alkusoittoa. Siitä päivästä alkoi pitkääkin pidempi odotus.

Kävimme ultraäänitutkimuksessa. En ollut uskoa silmiäni, kun ensimmäiset kuvat piirtyivät ruudulle. Siellä oli vasta alkio, pavun kokoinen, mutta se oli ihan täynnä elämää. Sen sydän hakkasi vimmatusti. Se oli uuden ihmisen siemen, ja se kasvoi kaiken aikaa, vähän kerrallaan.

Siitä hetkestä lähtien, kun kuulin ne sydämenlyönnit, aloin huomata, että minun elämäni ei kuulunut enää ainoastaan minulle. En ollut täällä enää yksin. Oli olemassa uusi ihminen, joka oli matkalla tähän maailmaan, ja josta minun pitäisi pitää huolta. Minun pitäisi kasvattaa se, ohjata sitä parhaani mukaan, jotta se osaisi valita parhaat polut tässä muuttuvassa maailmassa.

Laskin jokaisen kuluvan viikon. Toivoin, että tulisi jo se päivä, kun näkisimme toisemme ensimmäisen kerran. Vaikka meillä nicaragualaismiehillä onkin yleensä tapana livetä synnytyksestä (ja luvalla sanoen aivan liian monet lipeävät myös itse isyydestä), itse olin alusta saakka ajatellut, että haluaisin mukaan synnyttämään. Mietin, että se olisi suuri etuoikeus. Olla läsnä oman lapsen ensimmäisistä sekunneista saakka.

Aika kului, ja vähitellen aloin tuntea vauvan liikkeet. Olin innoissani, mutta tiesin, että tapaamisemme hetki oli vielä kaukana. Kohta potkut vahvistuivat ja muuttuivat jokapäiväisiksi ilonhetkiksi. Pienten jalkojen ja käsien liikkeet näkyivät vaimoni vatsan pinnassa. Minun tarvitsi vain painaa kämmeneni hänen vatsaansa vasten ja sain yhteyden vauvaan.

Seuraava ultraäänitutkimus oli aiempaakin hienompi kokemus, sillä nyt näin vauvan jo selvästi. Lääkäri sanoi, että se oli poika. Olin hetken hieman pöllämystynyt uutisesta. Minä olin koko ajan ajatellut, että meille on tulossa pieni tyttö. Jaa että poika? Hetken kuluttua ajatus jo hymyilytti. Tykkäisiköhän se kitaransoitosta ja jalkapallosta niinkuin minä?

*****

Laskettuun aikaan oli vielä monta viikkoa, kun vaimoni alkoi uhkailla: ”Saatpa nähdä, huomenna minä synnytän.”

Siitä tuli jokapäiväinen laulu. Huomenna ja huomenna. Totta puhuen jossakin vaihessa mielenkiintoni hänen toteutumattomia profetioitaan kohtaan alkoi laantua. Olimme jo valmiita vauvan tuloon. Odotimme häntä aivan hirveästi. Uskoimme sinisilmäisesti keskustelupalstojen ja tutun tuttujen suosittelemiin kotikonsteihin ja yritimme vauhdittaa Luontoäidin työtä. Saunaa, seksiä ja liikuntaa, tunnollisesti ja toiveikkaina, päivästä toiseen. Eikä tietenkään tapahtunut yhtään mitään.

Sinä päivänä, kun se tapahtui, olimme totaalisesti unohtaneet käydä saunassa, rakastella ja lenkkeillä.

Vaimoni oli kipeä, tuskastunut ja lopen kyllästynyt olemaan raskaana. Hänen mukaansa vauva ”istui hänen maksansa päällä”. Ylävatsan teki kipeää. Hän ei ollut kuukausiin nähnyt omia varpaitaan. Minun oli autettava hänet ylös sängystä, koko perhe ja ystäväpiiri pidätti hengitystään ja odotti vapauttavaa tekstiviestiä.

Vauva ei tehnyt elettäkään syntyäkseen, ja vaimo oli tulla hulluksi. Mutta nukkumaan mennessään hän kuiskasi silti ne samat sanat, kuin iltarukouksen.

”Huomenna minä synnytän.”

Se sama vanha laulu taas. ”Niin, huomenna se varmasti tapahtuu”, minä tyynnyttelin.

Yöllä heräsin siihen, että vaimo kosketti olkapäätäni.

Amor”, hän sanoi, ”minusta valuu jotain.”

Minä ajattelin sanoa, että se on ihan normaalia. Semmoista se on se raskaana olo joskus, menehän nyt nukkumaan. Mutta hän vaati minua katsomaan. Kaikkea sitä, minä päivittelin. Oli aamuyö, minua nukutti kuin karhua talviunilla, ja minun piti nousta katsomaan jotain… ruumiinnesteitä. Mutta kun suostuin katsomaan – lähinnä päästäkseni mahdollisimman pian takaisin nukkumaan, uni kaikkosi silmästä sen siliän tien.

Tämä oli nyt sitä. Lapsivettä. Sydämeni alkoi hakata. Pam pam pam pam pam. Nyt se tulee, perhana, nyt se sitten viimeinkin tulee!

Kälyni tuli viemään meitä sairaalaan ja näytti aamuyön hämärässä hieman zombielta. Matkalla sairaalaan pääni oli täynnä ajatuksia. Minkälaista se olisi? Kävisikö kaikki nopeasti, vai kestäisikö pitkään? Sattuisiko vaimoa? Voi kunpa ei, ajattelin. Ehkä tämä olisi sellainen luomusynnytys, sellainen kuin meidän äidillä. Eikä se varmaan sattuisi paljon.

*****

Saavuimme sairaalaan, asetuimme taloksi. Ja sitten alkoivat supistukset. Joka hetki tiheämmät ja kipeämmät. Meidät vietiin kylpyhuoneeseen, jossa olimme monta tuntia. Vaimo pyöri ammeessa ja huusi välillä kivusta kuin häneltä olisi leikattu raajoja irti.

Aamuvuorolaiset veivät meidät synnytyssaliin. He sanoivat, että kohdunsuu oli neljä senttiä auki. Neljä? Voi paska.

Sydämeni oli haljeta, kun seurasin, miten vaimoni kipu yltyi yltymistään. Hän huusi tuskasta. Tähän asti olimme jakaneet koko tämän kokemuksen ensi hetkestä saakka – mutta nyt, kun oli tosi kyseessä, tunsin yhtäkkiä etten pystynyt auttamaan häntä millään tavalla. Hän oli yksin. Vaimo parka.

Pystyin vain toistelemaan: Kaikki on hyvin. Rentoudu. Hengitä. Hengitä syvään. Sinä pystyt siihen. Tässä me ollaan kahdestaan, ollaan oltu koko tämä aika, ja hoidetaan tämä yhdessä loppuun asti.

Mutta sisimmässäni tunsin, etteivät sanani mahtaneet mitään sille majesteetilliselle kivulle. Tunsin itseni yhdeksi viheliäiseksi alapääkarvaksi siinä tyhjänpäiväisiä hokiessani.

Miksei luonto ollut laittanut tätä puoliksi? Miksei kipua voi jakaa fifty-fifty? Miksi vaimoni piti kärsiä kaikki? Minun teki mieli itkeä. Ajattelin äitiäni. Mietin, olinkohan hänen mielestään hyvä poika. Ajattelin tuhat asiaa, joista en nyt muista enää montakaan.

Mutta siinä oli urhea vaimoparkani, sankaritar, jonka päällä oli kaikkien taivaan pyhimysten kivut hänen yrittäessään synnyttää lastamme tähän maailmaan. Haukkoi ilokaasua, josta ei ollut enää mitään hyötyä.

Hänelle laitettiin epiduraalipuudutus. Kipu hellitti hetkeksi, ja minua kehotettiin käymään siinä välissä lounaalla. Kun palasin kanttiinista takaisin osastolle huomasin olevani eksyksissä. Tunsin itseni vastuuttomaksi idiootiksi. Olin jättänyt vaimoni yksin, ja nyt minä ääliö en osannut takaisin hänen luokseen.

Yritin löytää paluureittiä, mutta se oli toivotonta. Kaikki käytävät näyttivät tismalleen samoilta. Kaikkein pahinta oli tajuta, että en puhunut tarpeeksi suomea voidakseni kysyä neuvoa. Olin itselleni vihainen. En osannut edes sanoa olevani eksyksissä.

Yritin englanniksi. ”I am lost”, sanoin ihmisille. ”Vaimoni on synnyttämässä, ja minun on päästävä nyt heti hänen luokseen.”

Olin paniikissa. Teki taas mieli itkeä. Vaimoni oli yksin, ja minä pyörin eksyksissä ympäri sairaalaa kuin parasiitti. ”Olkaa kilttejä ja auttakaa minua löytämään se huone missä vaimoni on!”

Kiitos lukuisien sairaanhoitajien ja lääkäreiden, jotka tarjoutuivat oppaikseni matkan varrella, löysin synnytyssalin uudelleen, harhailtuani melkein tunnin pitkin Seinäjoen keskussairaalaa.

Astuin varovasti saliin.

”Anna anteeksi amor, minä eksyin”, sanoin vaimolle.

”Arvasin, että eksyisit”, hän sanoi ja hymyili hellästi, ensimmäistä kertaa sinä päivänä. Te amo.”

*****

Sillä välin, kun minä tutustuin sairaalaan, oli ehtinyt tapahtua paljon. Kohdunsuu oli jo melkein kokonaan auki. Salissa alkoi olla valmista.

Haukkaukset ilokaasusta olivat taas ahnaampia, kivut kovempia.

Otin jälleen oman asemapaikkani. Aloin hokea, että kaikki on hyvin ja hengitä ja saatetaan tämä yhdessä päätökseen – puuttuu enää viimeinen etappi, ja kohta olemme kaikki kolme yhdessä.

Viimein alkoi ponnistaminen. Minä ja kätilöt kannustimme ja vaimo teki työt. Sydäntäni särki, mutta en voinut tehdä muuta kuin pyytää häntä ponnistamaan kovemmin. Kyllä sinä pystyt, vielä vähän.

”Jumala, autatko meitä vähän tämän homman kanssa”, rukoilin mielessäni. Huomasin ponnistavani yhdessä vaimon kanssa. Hän puri paidanhelmaani ja likisti minua niin, että kylkiluuni olivat katketa.

Oli maanantai, yhdestoista päivä maaliskuuta. Laskettuun aikaan oli aikaa seitsemän päivää. Poikamme syntyi puoli kolmelta. Samalla hetkellä, kun näin hänen syntyvän, tulivat myös kyyneleet. Te amo mucho, sanoin vaimolle. Te amo te amo te amo te amo te amo.

Vauvan piti käydä keskolassa toipumassa, koska synnytys oli sillekin rankka. Pääsimme kuitenkin heti häntä katsomaan. Siinä se nyt oli, pikkuinen. Uusi ihminen, joka teki meistä oikean perheen.

*****

En voinut jäädä sairaalaan yöksi. Maaliskuu on kuuminta synnytyssesonkia, perhehuoneita ei ollut saatavilla.

Yöllä pyörin sängyssä saamatta unta ja mietin kaikenlaista. Vaimoani, joka saattoi poikamme maailmaan. Pientä mustatukkaista vauvaa, joka oli nyt osa elämäämme, koko loppuelämän ajan. Koko pitkää odotusta. Sitä, miten vahva ja urhea vaimoni oli, ja miten kauhean paljon häntä rakastin.

Mietin maailman naisia, jotka synnyttävät maailmaan myös kaikki meidät miehet ja meidän sovinistiset asenteemme ja machoilumme ja huonon käytöksemme. Mietin sitä, että kaikkien miesten pitäisi nähdä elämässään ainakin yksi synnytys. Emmehän me edes tajua, kuinka paljon äitimme ovat kärsineet kipua tuodakseen meidät tänne näkemään ja kokemaan kaiken tämän.

Siinä hetkessä olisin halunnut olla lähellä äitiäni. Halata häntä pitkään ja kiittää siitä työstä, jonka hän teki. Pyytää anteeksi niitä kertoja, kun olen pahoittanut hänen mielensä. Sanoa, että rakastan häntä. Ja että hän on vahva nainen, ihan hirveän vahva: kaikista vaikeuksista ja köyhyydestä huolimatta hän huolehti perheestämme ja on taistellut kaikkien lastensa puolesta tähän päivään saakka.

Seuraavana päivänä olin mustelmilla. Lihaksia särki. Vatsassani oli vaimon hampaanjäljet. Minäkin olin synnyttänyt, ainakin vähän.

Suurimmat jäljet tuntuivat sisällä. Siellä kasvoi nyt kiitos. Kiitos kaikille teille naisille, jotka olette äitejä. Kiitos myös teille, jotka ette ole. Kiitos teille naiset, vahvat, rohkeat ja pehmeät. Hyvää naistenpäivää tänäänkin, ja huomenna. Ja joka päivä. Olette ehkä hienointa, mitä ihminen voi rinnalleen saada.

“The stone that the builder refused will always be the head cornerstone.” (Bob Marley)

Kommentoi Facebookissa
Route Couture
Migration Comics