Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Peristerakis
Kun kirjeenvaihtajat pakenevat kaupungista.
Kirkas aamuaurinko ja valkoinen kaupunki, Ateena. Mustarastas puikkelehtii pensaikossa, kyyhkyset nököttävät suuren pinjan varjossa ja minulle vieraat laululinnut heittelevät imeläntuoksuisten mantelinkukkien yllä voltteja. Takseja seisoo keltaisena letkana kadunvarressa. Samanväriset täplät erottuvat vilkkaan rantatien liikenteen tauottomasta massasta ja kuin pörröiset varpuset puluista, ja ne tekevät nopeita pyrähdyksiä ja taidokkaita kiihdytyksiä ottaen kolmikaistaisesta tiestä kaiken irti.
Ateenan pelottomat taksikuskit! Vaikka polttoaineen hinta nousisi pilviin ja ajaisi koko ammattikunnan lopulliseen ahdinkoon, olisivat nämä ylpeät suharit valmiita euroja laskematta iskemään keltaisen paholaispirssinsä kaasun pohjaan jokaisella vapaalla suoralla tunkeakseen liikenteen läpi ahtaimmastakin välistä peltiä naarmuttamatta vain päästäkseen paahtamaan muusta liikenteestä vapaana risteysalueiden halki kauhua, inhoa ja runkkari!-huutoja nostattaen, sillä juuri tämä tuntuisi olevan heidän olemassaolonsa perimmäinen ehto. Ateenassa taksi on jalankulkijan vihollinen, joka pakottaa tietä ylittävän ottamaan muutaman juoksuaskeleen, vaikka kuinka tarkkaan arvioisi korttelin päässä tulevan pirssin nopeutta.
Taksikuskien erityistä ammattitaitoa on naamioida tämä ulkoinen mielipuolisuus auton sisäpuolella vallitsevaksi maltillisuudeksi. Tarkoitan, että kun aamun ensimmäisinä tunteina heilautat kättä moottori jylisten lähestyvälle taksille ja tämä kurvaa neljän kaistan poikki vauhtia hiljentämättä ja ajovalojaan vilkutellen viereesi, kohtaat autoon noustessasi poikkeuksetta löysästi ratin takana istuvan, vähäsanaisen ja intohimottoman kohteliaan kuskin, joka vaikuttaa paremminkin masentuneelta kuin maaniselta ja joka laskettelee auton liikkeelle käytellen sen moottoria tasaisen maltillisesti. Sormissaan hän pyörittelee kauhtunutta helminauhaa ja ensimmäisessä liikennevaloissa syttyy ensimmäinen rööki.
Siloposkinen Jeesuksen äiti kuikuilee raivostuttavan siveellisenä lähes jokaisen taksin tuulilasissa muistuttaen, että autuaita ovat taksikuskit, jotka usein nöyrtyvät persaukisten viiden euron edessä tai heittävät tällä hinnalla kilometrin pari mittarin määräystä kauemmaksi. Jos sinulla on rahaa, tarkoittaa se sitä, että nämä tarkkanäköiset ketut haistavat sen nahkalompakkosi läpi ja hämärässä annetuista vaihtorahoista puuttuu puolet. Mutta siunattu kuitenkin olkoon kaikkien köyhien pyhimys(!), sillä tässäkin vääryydessä lymyää syvin oikeus, joka pitää kilometrihinnan kohtuullisena rikkaiden kustannuksella ja näin taksin – joka on miljoonakaupungin spontaaniudessa lyömätön – elimellisenä osana Ateenan muuten takkuilevaa paikallisliikennettä.
Minun taksini ajaa satamaan. Menneiden aikojen syntisen Pireuksen kadut ovat kiireiset, mutta puolet satama-alueen rakennuksista näyttää hylätyiltä. Siellä missä oli seiloreiden, huorien, rebetikansoittajien ja pikkurikollisten rähjäisiä kuppiloita on nyt autioita tehdashalleja ja toimistotaloja. Liikehuoneistojen ikkunoita suojaavat kalterit ovat laskettu alas kai iäksi. Ateena on kuuden miljoonan ihmisen koti. Suurkaupunkia täytyy mitata intensiivisyydessä, sillä sen pinta-alaa, kaupunginosia, asukkaiden lukumäärää tai tämän ihmismassan puuhia ja niiden merkityksiä on mahdotonta käsittää. Ja Ateenassahan tämä välillä tiivistyy myrskyiksi. Oi Ateena ja sen monenkirjavat muuttolinnut!
Thission puistossa – missä muutama valistunut koditon nauttii kaupungin parhaista näköaloista ja villiintyneet köynnökset kiemurtelevat pitkin antiikkisten raunioiden rapistuneita kylkiä – istuu pakettiautossaan asuva sveitsiläinen Benjamin tapansa mukaan aamupaskalla. Hänellä on omituinen tapa pitää kirjaa joka-aamuisella luontoretkellään tapaamista eläimistä ja kuvailla luonnontieteilijän pikkutarkkuudella niiden käyttäytymistä, josta hänellä on aina lohkaista tarina tullessaan käymään.
”Tiedätkö mitä näin kun istuin aamulla Thissiolla? Pensaiden seasta ilmestyi kaksi kilpikonnaa. Ensin ne vaihtoivat kummallisia silmäyksiä ja sitten sanaakaan vaihtamatta kohtasivat. Pienempi kiipesi vaivihkaa suuremman selkään ja ne rakastelivat siinä silmieni alla. Rakastelivat, tarkoitan tätä todella. Siinä oli jotain sanomattoman hellää, tai siis, siitä tuli mieleeni yö, jolloin menetin poikuuteni.”
Nuori mies vaipuu melankoliseen mietteeseen, jättää sentään huokaisematta.
Oi Ateena ja kilpiinsä nojailevat mellakkapoliisit aamuyössä. He valvovat tyhjien katujen tyhjyyttä, katuvalon hajontaa ja nurkkiin syveneviä varjoja silloin kun vain muutama satunnainen kulkija harhailee yöstä takaisin kotiin.
Viime yönä olin yksi heistä, Benjamin toinen ja perässämme tuli humalainen kreikkalainen ystävä, joka työnsi roskasäiliöt nurin mennessään, potki pari kaupan ikkunaa sisään ja törmäsi kadun varteen parkkeeratun auton kylkeen niin, että sivupeili irtosi ja jäi johdoista roikkumaan kuin irti revitty korva jänteistä.
”Te saatanat, teistä ei ole mihinkään! Te olette tulleet tänne vahtaamaan vallankumousta kuin pikkupojat stripparia! Ei se niin käy, vaan kaiken täytyy palaa!”
Yksinäinen poliisi katseli sivusta tätä hulluutta ja joutui ottamaan joitain askeleita syrjään harmaassa poplarissa viilettävän rettelöitsijän paahtaessa takinliepeet heiluen tämän ohi.
Aikaisemmin illalla toverini oli raivonnut repivänsä kaupungin seinät alas ja kääntävänsä kaiken ympäri. ”Vihaan yhteiskuntaa! Voi miten vihaankaan sitä!” hän oli huutanut ja iskenyt puolityhjän kaljapullon päähänsä saamatta sitä kuitenkaan rikki – paiskasi sen sentään katuun pirstaleiksi. Sitten hänen kasvoilleen oli noussut onnellinen hymy.
”Lähdetään menemään vai mitä, jossain on varmaan vielä jotain meininkiä?” Ja niin me lähdimme.
Tämä oli viime yö, josta valjennut aamu toi mukanaan olon, että Ateenan ja sen arvaamattoman kevään on parempi jäädä pariksi päiväksi savuamaan keskenään. Saarilla lapset lennättävät leijoja, jotka pyörivät narun päässä kuin riivatun mieli oikukkaiden merituulenpuuskien riepotellessa noita kirjavia silkkipaperinriepuja suuntaa ja toiseen. Miten mahtoi käydä sveitsiläiselle Benjaminille? Sitä en laivan kannella istuessani millään muista.
