Lämpimästä kylmään

Teksti Erick Cabrera

Halusin maistaa lunta, mutta muistin vaimoni antaman ohjeen: jos lumi näyttää keltaiselta, älä syö sitä.

“Mikä on kylmin lämpötila, jonka olet kokenut ennen tätä?”

Se oli ensimmäisiä kysymyksiä, joka minulle esitettiin kun tulin Suomeen.

”Öööö… Ehkä joku plus 26 astetta.”

En edes valehdellut. Tosi on, että ennen kuin muutin tänne, minulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, mitä kylmä edes on. Kun meillä päin lämpötila laskee 37 asteesta 26 asteeseen, porukka sairastuu flunssaan.

Suomen ilmasto-olosuhteet olivat kuitenkin minulle hyvin selvät. Siitä olivat pitäneet huolta suomalaiset, joita olin tavannut ennen muuttoa. Tavallisesti he kuvailivat maansa kahdella sanalla: kylmyys ja pimeys. Itse asiassa suomalainen vastaa samalla tavalla joka kerta, kun kysytään, millainen hänen maansa on. ”No, kylmä ja pimeä.”

Vaikutti siltä, että nämä asiat olivat suomalaisille jonkinlainen kansallisylpeyden aihe. Ne toistivat sitä samaa jopa Suomen suurlähetystössä. ”Siellä on kylmää ja pimeää.” Totta puhuen siitä sai sellaisen käsityksen, että Suomessa ei selviäisi hengissä minkäänlainen elävä olento.

Kööpenhaminan lentokentällä alkoi jo tuntua siltä, että Nicaragua oli pelkkä kaukainen uni. Uusi kotini oli lähellä. Kaikki ilmoitukset ja kyltit olivat tanskaa ja hinnat kruunuja. Pääni oli täynnä kysymyksiä. Pystyisinkö minä kommunikoimaan niiden suomalaisten kanssa? Miten minä oikein aioin oppia suomen kielen, kun sanottiin, että se oli yksi maailman vaikeimmista kielistä? Tykkäisinkö minä suomalaisesta ruoasta? Koko joukko kysymyksiä, jotka tapaavat pyöriä päässä, kun matkustat tuntemattomaan paikkaan. Isoin kysymys oli tietysti se kylmä. En yhtään tiennyt, miten elimistöni reagoisi niin rajuun ilmastonmuutokseen.

Kysymys kuitenkin unohtui mielestäni kokonaan, koska olin niin innoissani nähdessäni kaikenlaista uutta. Helsinki-Vantaan lentokentän valot olivat enää muutaman metrin päässä, ja lentokoneesta näkyi, miten koko maan peitti valkoinen lakana. Valot lähestyivät joka sekunti. Olin niin innostunut ja hermostunut, että sydän oli paeta rinnasta: olin saapumassa uuteen maahan, uuteen kotiini, jossa tutustuisin myös uuteen perheeseeni.

Kun olimme ylittäneet EU:n rajan Frankfurtissa, minulta katsottiin oleskelulupakortti, ja olin valmistautunut siihen, että minut tutkittaisiin joka lentokentällä ja kysyttäisiin paljon kaikenlaisia kysymyksiä. Tuntui mukavalta, että Helsingin lentokentällä minua odottamassa ei ollutkaan poliiseja ja maahanmuuttovirkailijoita. Meitä odottivat ainoastaan vaimoni ystävätär ja hänen äitinsä. He olivat tulleet hakemaan meidät lentokentältä, ja heillä oli mukanaan kasa talvivaatteita. Laitoin yhden talvitakin päälle ja olin lähdössä marssimaan kohti ovea. Mutta yhtäkkiä huomasin, että joku mies tuijotti minua. Mies näytti afrikkalaiselta.

”Laita se takki kunnolla päälle, mään”, hän sanoi minulle englanniksi.

Minä jäin katsomaan häntä vähän niin kuin että ”miksi?”

”Mä en vitsaile, mään. Tuolla ulkona on kylmä. Oikeesti”, se sanoi, eikä hymyillyt yhtään. Minä katsoin sen ilmettä ja päätin ottaa neuvosta vaarin.

Ihan hyvä niin, koska minuutin päästä olin ulkona ja tunsin sen kylmän. Se kiipesi varpaista päähän ja meni aivojen sisään. En ollut ikinä eläessäni kokenut sellaista tunnetta. Ilma oli kuivaa. En pystynyt hengittämään nenällä, oli pakko hengittää suun kautta. Ilma ei maistunut samalta kuin Nicaraguassa – itse asiassa, se ei maistunut miltään. Suusta tuli savua, vaikka en polttanut mitään. Pystyin tekemään savulla samoja juttuja kuin tupakoijat. Tämä oli nyt kyllä jo jotain aivan äärimmäistä. Mutta kun kysyin lämpötilaa, niin ne sanoivat, että pakkasta oli hädin tuskin viisi astetta.

Siinä se nyt oli, kylmyys. Mutta siinä oli myös todeksi tullut unelmani: lumi, kaunis ja pehmeä, sen ainutlaatuinen tuoksu. Kun perillä nousimme autosta, olisin kuollakseni halunnut maistaa sitä vähän, mutta oli jo pimeää enkä nähnyt kovin hyvin. Muistin vaimoni antaman ohjeen: jos lumi näyttää keltaiselta, älä syö sitä. Tässä maailmassa ei ole keltaista lunta. Jos se on keltaista, siinä on koirankusta… tai ihmisen. Parempi etten maista, mietin. Odottaisin mieluummin huomista päivää ja päivänvaloa.

Koska joulu oli lähellä, sain seuraavana päivänä tilaisuuden tutustua suomalaisten perhejuhlaan vähän lähemminkin. Ystävämme päätti viedä meidät katsomaan Seurasaaren joulupolkua. Sää oli aivan äärimmäinen. Pakkanen oli kiristynyt entisestään, ulkona oli kova tuuli ja satoi lunta. Ja suomalainen seurueeni suunnitteli huviretkeä!

Seurasaareen mennään siltaa pitkin. Kun ylitimme sillan menomatkalla, tuuli teki kylmästä lähes sietämätöntä. Paluumatkalla olin kuitenkin niin innostunut kaikista joulupolulla näkemistäni hienouksista, että halusin kokea tuulen, joka puhalsi kuolleelta, jäätyneeltä mereltä. Pysähdyin sillalle ja käänsin kasvoni kohti tuulta.

”Katsotaanpas nyt”, sanoin vaimolleni. ”Haluan tietää, miltä se oikeasti tuntuu.”

Se tuntui siltä, kuin naamaan olisi lentänyt pieniä lasinpalasia. Ajattelin, että aivoni varmaan jäätyvät. Mutta ei minulta jäätynytkään muuta kuin silmäripset ja varpaat.

Vaan kukapa olisi osannut arvata, että sekin oli vasta harjoittelua. Muutaman päivän päästä meidän oli aika matkustaa Juukaan. Se paikkakunta on kuuluisa kahdesta asiasta: vuolukiviuuneista ja pakkasennätyksistä. Eikä se tuottanut pettymystä tälläkään kertaa.

Ensimmäisenä päivänä vilkaisin mielenkiinnosta pakkasmittaria ennen ulos lähtemistä, ja se näytti kolmeakymmentä pakkasastetta. Siitähän minä innostuin, koska pääsisin kehumaan kotiväelle Nicaraguassa, että olin kokenut pakkasen, jota he eivät eläissään pysty edes kuvittelemaan. Siitä tuli ehkä elämäni lyhin kävelyretki. Hengittäminen oli vaikeaa, ja tällä kertaa ripsien lisäksi jäätyivät parta ja nenäkarvatkin. Mutta kun palasin sisälle, tunsin itseni Rocky Balboaksi. Ensimmäinen kerta kolmenkymmenen asteen pakkasessa, ja olin selvinnyt hengissä. Päätin olla kertomatta kavereilleni Nicaraguassa, että kanssamme oli ulkoilemassa myös lankoni vuoden ikäinen tytär, joka ei tuntunut edes huomaavan koko pakkasta.

Suomen kylmyys on ollut kuin erottamaton ystävä tässä kulttuurisessa sopeutumisessa. Kaikkien kokemusten jälkeen sanoisin, että minun mielestäni kylmyyden negatiivisia puolia kyllä liioitellaan aika tavalla. Ensinnäkään kylmyyttä ei edes huomaa missään muualla kuin ulkona. Kodeissa, supermarketeissa, kirjastossa, julkisissa liikennevälineissä talvea ei tunnu olevan olemassakaan – joka paikassa on aina lämmitys.

Kylmästä voisin sanoa sen verran, että kyllähän se kuivattaa rään nenästä koviksi palleroiksi ja jäädyttää silmäripset. Mutta olen huomannut, että se myös pitää keittiöt puhtaina ötököistä ja ruoan syötävänä, vaikka unohtaisitkin sen muutamaksi tunniksi huoneenlämpöön. Kylmän ansiosta täällä on mahdollista luistella, hiihtää ja juoda kylmää vettä ilman, että ensin jäähdyttäisit sen jääkaapissa. Perheet pysyvät enemmän kotona, ja öisin, kun ei ole kuuma, ilkosillaan paksun täkin alla saa hyvin unen päästä kiinni.

Kun minulta kysytään, millaista Suomessa on, luulen, että vastaukseni on tiedossa jo etukäteen.

”Täällä on kylmä”, vastaan, ihan niin kuin kaikki suomalaiset. Mutta muistan aina lisätä, että kyllä siitä selviää, kun on tarpeeksi vaatetta. Meille on helppoa suojautua kylmältä, mutta sitten on joitakin, joilla ei ole suojanaan lämpimiä taloja. Esimerkiksi linnut. Niiden on vain selvittävä kylmässä päivästä toiseen. Olen alkanut ruokkia meidän pihan pikkulintuja, jotta niiden olisi helpompaa selviytyä. Olen päättänyt, että linnut ja minä porskutamme rinta rinnan kevääseen, aseinamme paksu rasvakerros ja taipumaton asenne. Jos ne kerran selviävät, niin selviän kyllä minäkin. Ja kun lumi on sulanut ja aurinko paistaa, nauramme yhdessä niille päiville, joina suusta tuli savua, vaikkei me edes tupakoitu.

“Some people feel the rain. Others just get wet.” (Bob Marley)

Kääntänyt Nina Sarell.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä