Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Riina Yrjölä
Pisa-uutisointi herättää miettimään länsimaisten mediatalojen toimintaa Kiinassa.
Viime viikolla julkistettujen Pisa-tutkimuksen tulosten mukaan Shanghain 15-vuotiaat ovat maailman parhaita matematiikassa, lukemisessa ja luonnontieteissä. Se, että shanghailaiset oppilaat ovat kuudessa vuodessa nousseet huippukoulutuksen kärkeen, aiheutti useissa länsimaissa vähintäänkin huolestuneisuutta, jollei jopa järkytystä. Siitäkin huolimatta että kaupunki on aina vuodesta 2006 roikkunut tämän tutkimuksen kärkisijoilla. Mutta onneksi, kuten Ylekin muisti uutisoida, Suomi on yhä Euroopan paras Pisa-maa. Ja muistakaa, Ruotsilla menee vieläkin huonommin.
Tulosten julkistamisen jälkeen ei kestänyt montakaan päivää, kun kriittiset kirjoitukset Kiinan opetusihmeen hinnasta nousivat länsimaiden median artikkeleihin ja reportaaseihin. Kriittisen reflektoinnin sijaan niistä syistä, miksi länsimaalaiset oppilaat jäävät yhä selkeämmin Aasian nuorisoa jälkeen, muistutettiin Kiinan autoritaarisista ja pakottavista opetusmenetelmistä. Sellaisista kuten kiinalaisten oppilaisiin kohdistuvia kovista suoriutumispaineista, pitkistä koulupäivistä, stressaantuneista lapsista ja yksityisopetukseen turvautumisesta. Mainittiin myös kaikki se liiallinen rahamäärä ja aika, joita kiinalaiset vanhemmat tuhlaavat lapsiensa koulutukseen. Lapsien koulutukseen satsaamisesta tuli nyt outoa, jopa epänormaalia.
Mutta yllättäen ei myöskään Pisa-tutkimus ollutkaan niin mainio kuin joskus aikoinaan: se kun ei painottanut tarpeeksi luovuutta ja ”omaa ajattelua”. Siinä on myös syy, miksi ulkoa opettelevat kiinalaisnuoret niin hyvin tutkimuksessa pärjäsivät.
Pian näiden kommenttien rinnalle nousivat syytökset siitä, että itse asiassa Kiinan tulokset ovat täysin vertailukelvottomia. Pisa-tutkimuksen tulokset kun kattoivat ainoastaan Shanghain, joka tunnetusti on maan poliittisen ja talouden eliittien kaupunki. ”Kiina huijaa”, ”liika on liikaa” uutisoi TIME-lehti painottaen, että jos koko Kiinan tulokset otettaisiin mukaan, näyttäisi maailman terävyyden tilastot hyvin erilaisilta.
On totta, että Shanghain tulokset eivät anna oikeaa kuvaa Kiinan nuorison koulutuksen tilasta, tai sen laadusta. Shanghain asukasmäärä on noin 1,7 prosenttia Kiinan väestöstä. Noin 84 prosenttia kaupungin nuorista siirtyvät yliopistoon, kun koko Kiinan tasolla vastaava luku on ”ainoastaan” 24 prosenttia. Shanghain kaupunki investoi myös kouluihinsa keskimäärin 22,4 miljardia yuania, eli noin kaksi miljardia euroa – summan joka on noin 10 prosenttia koko maan opetusbudjetista. Shanghai on todellakin poikkeustapaus Kiinan mittakaavassa.
Mutta menemättä sen syvempään analyysiin, kuinka vertailukelpoisia nämä Shanghain tulokset ovat tai eivät ole, mielestäni yksi keskeinen, ja kenties kaikkein tärkein asia, on jäänyt näissä keskusteluissa huomioimatta. Vuonna 2009, kuten myös vuoden 2012 Pisa-tutkimuksessa, OECD testasi myös useita muita kaupunkeja Kiinassa. Tulokset niistä ovat olemassa, mutta OECD on tehnyt Kiinan hallituksen kanssa sopimuksen, että valtio saa päättää, mitkä tulokset julkaistaan. Kuunneltuani sivukorvalla ja hyvin vaivihkaa, Hongkongin kirjeenvaihtajanklubilla parin toimittajan keskustelua, ymmärsin että Maailman terveysjärjestölläkin (WHO) olisi samantyyppinen järjestely voimassa. Eli kauhistelun ja sormenheilutuksen sijaan, kritiikki pitäisi kääntää näitä järjestöjä kohtaan. Miksi näihin erikoisjärjestelyihin on suostuttu, kenen toimesta, mitä ne pitävät sisällään ja kuinka paljon näitä hiljaisuuteen hyssyteltyjä järjestelyitä oikein on?
Näkisin että nämä erikoisjärjestelyt, joista siis emme tiedä juuri mitään, linkittyvät ainakin jokseenkin Kiinassa harrastettuun sananvapauden rajoittamiseen. Viime vuosina kasvava trendi on ollut, että Kiinan valtio ei ole myöntänyt ulkomaalaisille toimittajille työlupia. Viime viikolla Hongkongissa uutisoitiin Reutersin veteraanitoimittajan Paul Mooneyn Kiinan työviisumin epäämisestä. Nyt myös useat New York Timesin sekä Bloombergin toimittajat ovat kokemassa saman kohtalon: arvioiden mukaan joulukuun 17. päivään mennessä kaksikymmentäneljä heidän palkkalistoilla olevaa toimittaja joutuu poistumaan maasta.
Kun ottaa huomioon että juuri Bloomberg ja New York Times ovat viime vuosien aikana raportoineet kaikkein kriittisemmin Kiinan poliittisen eliitin väärinkäytöksistä, korruptiosta ja nepotismista, toimittajien maastakarkotus ei yllätä. Esimerkiksi David Barbozan New York Timesille kirjoittama artikkeli Kiinan eliitistä ja väärinkäytöksistä voitti viime vuoden Pulitzer-palkinnon. Palkinnolla oli kuitenkin hintansa. Lehden nettisivut Kiinassa suljettiin, ja arvioiden mukaan lehti on kärsinyt vuodessa noin 2,2 miljoonan euron tappiot menetettyjen mainostulojen muodossa. Tänä vuonna myös Reutersin, Wall Street Journalin ja Bloombergin internet-sivut ovat ajoittain joutuneet kohtaamaan saman kohtalon.
Kiinassa toimivat länsimaalaiset mediatalot ovat yhtä ahtaammalla, jatkuvasti arvuutellen, missä raja ”sopivan” ja ”sopimattoman” uutisoinnin välillä menee. Mutta näyttäisi siltä, että oppimiskäyrällä ollaan. Viime kuussa New York Times raportoi etusivullaan, että Bloombergin päätoimittaja olisi sensuroinut erään toimittajansa artikkelin, jossa ruodittiin Kiinan kommunistisen puolueen ja Kiinan rikkaimman miehen, Wang Jianlin epämääräisiä rahakytköksiä. Bloomberg syytti The Timesia mustamaalauksesta ja ”sabotoimisesta” väittäen, että artikkelia ei oltu missään nimessä kuopattu vaan se oli jätetty sivuun paranteluja ja tarkennuksia varten.
The Timesin artikkelin jälkeen Kiinan viranomaiset kuitenkin tekivät yllätysratsian Bloombergin Pekingin ja Shanghain toimistoihin, ja vaativat päätoimittajalta julkista anteeksipyyntöä. Seuraavaksi yksi artikkelin kirjoittajista, Michael Forsythe, lomautettiin virastaan. Ottaen huomioon, että Forsythe on ollut Bloombergin tähtitoimittajia ja hänen artikkelisarjansa Revolution to Riches vuonna 2012 kahmi maailmalta useita palkintoja, hänen lomautuksen ja sitä seuranneiden irtisanoutumisen syistä ei liene epäselvyyttä. Varsinkin kun Forsythen jalanjälkiä seuraten myös Bloombergin projekteista ja tutkimuksesta vastaava toiminnanjohtaja lähti talosta. Mitä uusia käänteitä tämä saaga vielä tuokaan mukanansa, jää nähtäväksi.
Loppupeleissä se, että OECD ja ulkomaalaiset mediatalot hyppivät Kiinan hallituksen pillin tahdissa, ei liene mullistava yllätys. Kuten eräs toimittaja sanaili, Kiinassa sinulla on kaksi mahdollisuutta: joko tuotat todellisia uutisia tai sitten teet bisnestä. Molempia päämääriä on mahdotonta yhdistää. Mutta eri kysymys on se, kuka sitten toiminnanvapautta ja sananvapautta rajoittaa: Kiinan valtio vai länsimaalaiset toimijat itse erinäisin kompromissien, myötäilyjen, vaikenemisin ja itsesensuurin ennaltaehkäisevien käden ojennuksin?
Luulen että todellisuus on tässäkin tapauksessa tarua ihmeellisempää: Bloomberg-saaga on tuskin mikään uniikki yksittäistapaus. Kuten tuskin myöskään OECD:n Pisa-tutkimuksen myönnytykset ja salailut.
Tässä maailmassa kun mikään harvoin on sitä, miltä se ensisilmäykseltä vaikuttaa.
