Jäähyväiset merelle

Teksti Sonja Hyppänen

Vapaaehtoistyö ei ole ilmaista pitkän päälle.

Seuraan kuinka pienet uhmakkaat sadepilvet lipuvat kaukana horisontissa. Meri on kuin kiekko laivamme ympärillä, se kaartuu loputtomiin. Vasemmalla puolellani se on tumma, savunharmaa. Oikealla se muuttuu hopeaksi, horisontista ylöspäin ohrankeltaiseksi säteiksi. Sininen on kaikkialla, vain sävyt muuttuvat meren aaltoillessa ja auringon laskiessa.

Kun Steve Irwinin kääntyi takaisin kohti satamaan valaanpyyntikampanjan loputtua, matkaa maihin oli kaksi viikkoa. Nyt olemme kahden päivän päässä Melbournesta ja hieman etuajassa länsituulten vauhdittamana. Tapamme aikaa ajelehtien lempeässä aallokossa, jotta voimme kohdata meidät satamaan johdattavan luotsin sovittuna aikana Melbournen edustalla.

Enää ei ole kylmä. Istun yhden pelastuslauttakapselimme päällä, varvassandaalit toisen kapselin kuorella ja selkä vasten massiivista helikopterihangaariamme. Pyjamanhousuni tulevat olemaan suolaiset ja ruosteessa mutta en jaksa välittää. On aika jättää hyvästit laivalle ja merelle.

Steve Irwin on ollut kotini kohta kaksi vuotta. Tämä on pisin aikani samojen seinien sisällä sitten täysi-ikäistymiseni. On aika hypätä maihin ja suunnata muihin seikkailuihin. Vapaaehtoistyö ei ole ilmaista pitkän päälle.

Kahdessa vuodessa olen oppinut tuntemaan 60-metrisen laivan kuin taskuni: missä järjestyksessä kiinnitysköydet ovat ruumassa (pitkät styyrpuurissa, lyhyet paapuurissa), kuinka monta vasaraa työpajassa on (viisi), mihin paras kahvi on piilotettu (en kerro) ja mitä tehdä jos paapuurin ankkuri ei tahdo nousta kunnolla (pitkä prosessi). Sokkeloisen reitin hytistäni messiin jälkiruokapainotteiselle yöpalalle osaan valitettavasti vaikka unissani.

Vieressäni helikopterikannen portti kolahtaa. Minua vanhempi helikopterimekaanikkomme hiippailee viereeni. Hangaarin ovien välistä kajastaa valo harmaalle kannelle. ”Yötaivaalla pitäisi tänään näkyä komeetta tuolla kuun vieressä, häntä ja kaikki!” Mekaanikko intoilee tyypillinen poikamainen pilke silmissään. ”Taidan pyytää komentosiltaa antamaan siitä kuulutuksen koko laivalle jos keli on hyvä myöhemmin.”

Mekaanikon mentyä kuuntelen merta. Laiva ilman koneiden melua on harvinaisuus. Jokainen aalto tuntuu niin tutulta. Vesimassojen lähestyessä tiedän kuinka laiva käyttäytyy niiden kohdatessa sen rungon. Nyt olemme olleet viisi kuukautta merillä. Ilma on raikas, vielä ei tuoksu maa. Mietin kuinka suloista on taas tuntea puun kaarna tai eläimen turkki sormien alla.

Vilu löytää varpaani. Päätän kulkea seikkailureittiä eli venekannen halki kohti hyttiäni. Kolme kumivenettämme ja nosturi istuvat kuunsillan päässä. Muistan kun kaksi uusinta venettä ostettiin kolme kampanjaa sitten. Kirosin niiden painoa poimiessani ne laivaan rakkaalla nosturillani.

Käteni pyyhkii suolakiteitä veneitä suojaavien peittojen päältä. Muistan kun peitot ostettiin. Nyt ne ovat jo täynnä paikkoja. Olen ommellut niistä jokaisen. Viimeiset repeämät tulivat Japanin valaanpyyntilaivaston tehdaslaiva Nisshin Marun ampuessa kannella levänneitä veneitä vesitykeillään. Kukahan paikkaa peitot mentyäni, mietin.

Laivan keula kohoaa ja laskee aallokossa. Jos katsoo tarpeeksi pitkään tähtitaivasta, näyttää siltä kuin tähdet keinuisivat eikä laiva. Aika mennä nukkumaan. Huomenna on viimeinen päivä merellä ja nyt jo nieleskelen livahtaessani hyttiini enkä onneksi kohtaa ketään.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta & Anarkiaa 2019
Etnosoi 2019