Herkkä Mannerheim

Teksti Katriina Rosavaara

Mitä Mannerheimin patsas ei kestä?

Kun taiteilija Kaisa Salmi esitteli vuosi sitten teosehdotuksen Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan kukittamisesta julkisista teoksista vastaavalle Helsingin taidemuseolle, ehdotus todettiin toteuttamiskelpoiseksi ja hanketta alettiin valmistella. Teossuunnitelmasta pyydettiin varmuuden vuoksi lausunto myös sotavateraaniliitolta, eikä heilläkään ollut teoksesta huomauttamista. Taiteilija tilasi teoksessa tarvittavat, 8 000 neilikkaa.

Taidemuseo päätti kuitenkin pyytää vielä uuden asiantuntijalausunnon, jonka perusteella teoksen toteuttaminen kiellettiin. Lausunnon mukaan teoksen jalusta olisi voinut kärsiä värivaurioita. kun se olisi teoksen ajaksi peitetty muovilla kukkien kiinnittämistä varten. Teosta ei saanut toteuttaa edes yhden vuorokauden mittaisena. Ja ehkä sikäli hyvä niin, koska kielto johti taiteilijan toteuttamaan hienon, sisällisodan tapahtumia Lahdessa muistavan Fellmannin pelto -joukkoperformanssin. Jäin kuitenkin miettimään, miksi graniittilohkare ei olisi kestänyt neilikoita?

Aimo Tukiaisen veistämä ratsastajapatsas on seissyt graniittijalustallaan Postitalon edessä jo reilut viisikymmentä vuotta. Veistos on kestänyt sateen, lintujen jätökset ja ilmansaasteet. Se on sietänyt raskaan liikenteen aiheuttaman tärinän, satoja seppeleitä ja kunniatervehdyksiä. Lunta, jäätä, rakeita ja torvisoittoa. Se ei ole murentunut Mannerheimintien liikenteen jylyyn tai Nykytaiteen museon ja Musiikkitalon rakennustöihin. Ei edes kallion louhinta ja parkkihallien räjäytystyöt Töölönlahdella ole sitä liikauttaneet, saati murtaneet. Mutta punaiset neilikat, ne olisivat olleet monumentin jalustalle liikaa.

Veistoksen jalusta on rakennettu Balmoral Red -nimisen punagraniitin lohkareista. Jalustan sisus täytettiin vastoin taiteilijan suunnitelmaa teräsbetonilla. Aimo Tukiaisen näkemyksen mukaan betonin käyttö oli virhe, koska vesi valuu saumoista ja likaa graniitin. Patsaan jalusta puhdistettiin ja saumattiin uudelleen jo ensimmäisenä kesänä.

Ongelmia jalustan värivaurioiden kanssa on siis ollut alusta saakka. On vaikea uskoa, että pari päivää muovin ja kukkien alla olisi vahingoittanut patsaan jalustaa enempää kuin alas ja ulos valuva vesi tekee koko ajan.

Mutta onko todella kysymys julkisen taideteoksen uudelleen tulkinnasta tai veistoksen tilapäisestä peittämisestä? Kysytäänkö sotaveteraaneilta aina patsaisiin liittyvistä asioista? Suhtaudutaanko Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaaseen lainkaan taideteoksena?

Itse muistin Mannerheimin patsaan taideteokseksi ensimmäistä kertaa vasta silloin, kun näin siitä heijastuvan varjon askeltavan Kiasman ulkoseinää. Veistoksen kaunispiirteinen siluetti elää levypinnalla valaistuksen mukaan. Uskon että Mannerheimin patsas jalustoineen olisi kestänyt punaiset neilikat. Sen on tarkoituskin kestää aikaa ja taidettakin, sillä se on veistos, pronssia ja graniittia. Kun vain ohikulkijat kestäisivät veistoksen heissä herättämät, Suomen sotaisaan lähihistoriaan liittyvät vaikeat tunteet ja kipeät muistot. Punaiset, valkoiset ja myöhemmät kaksi.

Patsaan paljastustilaisuus neljäs kesäkuuta 1960 oli juhlallinen tapahtuma. Presidentti Kekkonen puhui ja paikalle oli kutsuttu laaja ja nimekäs joukko kutsuvieraita. Myös muuta yleisöä saapui paikalle runsaasti, arviot vaihtelevat 50 000 ja 100 000 ihmisen välillä. Huolellisista valmisteluista huolimatta yksi keskeinen asia jäi yleisölle kertomatta. Se oli patsaan veistäneen taiteilijan nimi. Unohdus oli varmasti vahinko, mutta tulee ilmaisseeksi jotakin oleellista Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaasta ja sen merkityksestä. Patsas on yhä joillekin muuta kuin veistäjänsä luomus, se on Mannerheimin henkilöitymä. Herkkä aihe ja vahvoja tunteita herättävä henkilö, hyvässä ja pahassa.

Kommentoi Facebookissa
Provinssirock 2019
Vocapeople