Ei elämää ilman tulevaisuutta

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Peristerakis

Sain kirjeen vankilasta nigerialaiselta laukkukauppiaalta, joka katosi kotikadultani kolme kuukautta sitten.

”Tulevaisuus, se on kaikkein ihmeellisin asia. Joissain tapauksissa ihmiset ovat valmiimpia kuolemaan kuin elämään ilman tulevaisuutta.”, kapeaposkinen ystäväni kertoo hieman sammaltaen.

Mietin isoäitiäni, joka näyttäisi hiljalleen siirtyvän syvemmälle menneisyyteen kuin mitä hän on enää nykyisyydessä. Miten tärkeää on, että on menneisyys. Mutta kaikista kuolemapuheista huolimatta, tai ehkä juuri siksi, tulevaisuus on siinä, kun hän kampeaa itsensä joka aamu lähijärveen uimaan. Kesät talvet. Ajatus nostaa mieleeni palasia – kuin muistoja – eräästä Nazim Hikmetin runosta.

Elämä on otettava niin vakavasti että vielä seitsemänkymmenen iässä, esimerkiksi, istuttelet oliivipuita etkä tee sitä lastesi takia, sillä vaikka pelkäätkin kuolemaa niin et usko sitä, koska elämä, tarkoitan, on vaa ́assa painavampi.

Miten ihmiset ovat selvinneet läpi mahdottomuuden? Koska he ovat pystyneet kuvittelemaan tulevaisuuden.

Olisinko itse jäänyt Suomeen, jos olisin pystynyt kuvittelemaan tulevaisuuden siellä? Jos olisin pystynyt näkemään itseni keskellä toistoa: keskipäivällä Kaisaniemenkadulla. Tulossa ja menossa jonnekin, kuin kaikella elämällä olisi vain yksi tarkoitus: tuottaa ja ylläpitää elämää yhdessä maailman vauraimmista valtioista, elämää surkeine huvituksineen, itsetarkoituksellista, itsetarkoituksellisen hyvinvoivaa elämää.

Uskonsa menettäminen itseensä, ihmiseen, valtioon, avioliittoon, työhön, ajatteluun on Suomessa liian vaarallista. Täällä uskon, uskon kuin kasvi uskoo, aurinkoon.

Vaikka on mahdotonta olla tuntematta surua varhaisesta poismenostamme, me silti nauraisimme vitseille, katsoisimme ulos ikkunasta että sataa, ja yhä odottaisimme malttamattomina viimeistä uutislähetystä.

Puheensorina täyttää kapean kävelykadun pätkän ja ympäröi kymmenet pienet pöydät, joiden äärelle on kerääntynyt muutaman hengen ihmisryhmiä, ystäviä, tuttuja ja jokunen pariskunta. Baarin avoimista ikkunoista kantautuu musiikkia. On lämmin kuin syyskuun alussa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Kapeakasvoinen ystäväni iskee tupakkaansa lisää tulta ja jatkaa:

”Monille turvallisuus, vapaus tai totuus, jopa ruumiin koskemattomuus tai kaikkein henkilökohtaisin intimiteetti on helpompi uhrata kuin palata takaisin sinne, minkä on kerran jättänyt taakseen. Kyse ei ole pelkästään paikoista, kaupungeista tai valtioista, sodasta, nälästä tai poliittisesta vainosta. Nämä ovat paljon monimutkaisempia asioita kuin osaamme kuvitella. Kaikki koskee tulevaisuutta, sillä preesens tarkoittaa: nyt on pelkoa, nyt on vainoa ja kärsimystä, nyt on helvetti. Huomenna lähden, on paettava, ei lähden nyt. Mutta futuuri: elää vielä huomenna helvetissä ja huomenna ja huomenna ja huomenna. Tämä on kaikkein pahin. Maailmaan, jossa ei ole tulevaisuutta ei voi palata.

”Paikalla ei ole väliä, se voi olla Somalia, Nigeria, Eritrea, Egypti, Syyria, Iran, mikä hyvänsä, mutta ei koskaan takaisin, ei millään hinnalla. Palaaminen tulevaisuudettomuuteen on pahempaa kuin kuolema.”

Sanotaanko että olemme etulinjassa jonkin taistelemisen arvoisen puolella, sanon. Siinä, ensimmäisessä tulikasteessa, sinä päivänä, kaatuisimme taistelussa, kuolisimme. Me vihastuisimme oudosti tästä, mutta yhä huolestuisimme kuolleiksi sodan lopputuloksesta, mihin saattaisi mennä vuosia.

***

Seuraavana aamuna avaan sähköpostini. Olen saanut viestin nigerialaiselta laukkukauppiaalta, joka katosi kotikadultani noin kolme kuukautta sitten. ”Voitko auttaa? Koska Kreikka oli kuolema, pakenin Unkariin. Nyt olen suljetulla leirillä.”

Hänellä oli tapana tulla päivittäin tyhjän liikehuoneiston eteen myymään nahkalaukkuja. Kun pysähdyin kysymään kuulumisia hän päivästä toiseen kertoi samat unelmat.

”Haluan pohjoiseen, Suomeen. Mutta haluan tehdä kaikki laillisesti. En halua olla rikollisten kanssa missään tekemisissä tai ruveta myymään huumeita tai piileskellä. Minun on pakko päästä täältä pois. Kreikassa ei ole mitään mahdollisuuksia.”

Hänen sähköpostinsa jatkuu: ”Kuljin kuukauden jalan Kreikasta pohjoiseen, kunnes Unkarin poliisi pidätti minut. Nyt olen jo kolmatta kuukautta täällä. Silmäongelmani pahenevat. Jotkut tuttuni ovat kirjoittaneet leirin johtajalle, mutta hän ei vastaa mihinkään yhteydenottoihin. Pelkään, että he lähettävät meistä jokaisen takaisin Serbiaan, tai Makedoniaan. Voisitko silti yrittää sinäkin kirjoittaa heille? Pelkään, että tulen sokeaksi.”

Sanotaanko että me olemme vankilassa ja lähellä viittäkymmentä, ja meillä on jäljellä kahdeksantoista vuotta ennen kuin rautaovet avautuvat. Me jatkaisimme silti elämää ulkomaailman kanssa, ihmisten ja eläinten, ponnistusten ja tuulen tarkoitan ulkomaailmaa muurien takana. Tarkoitan, miten tahansa ja missä tahansa me olemme, on meidän elettävä ikään kuin emme koskaan kuolisi.

Yksi lause saamastani sähköpostista jää omituisesti kummittelemaan mieleeni. ”Ymmärrätkö, kaikella on merkitystä.” Se on kaikkien muiden lauseiden joukossa kuin vahingossa, ilman suoraa yhteyttä muuhun tekstiin ja herättää minussa omituista emotionaalista levottomuutta.

Kaivan takin taskusta muistikirjani ja mietin eilistä yötä. Mietin kapeakasvoista ystävääni, joka yritti pitkäjänteisesti saada sanottua asiansa huonolla englannilla. Hitaasti, sana kerrallaan, silmät kiinni, otsa rypyssä. Miten henkilökohtaiseksi kommunikaatio muuttuu kun ei ole mitään muuta yhteistä kuin hyväntahtoisuus? Löydän muistikirjastani epäselvästi kirjoittamani merkinnän viime yöltä: ”kenellekään ei voi puhua sitä liikutusta mitä toinen ihminen voi herättää vain olemalla toinen ihminen, erilainen mutta yhtä paljon kuin itse. Sillä mittana on yksi, ja vain, ihminen.”

”Sinun on surtava tätä nyt sinun on siis tunnettava tätä surua nyt – sillä maailmaa on rakastettava näin paljon jos aiot sanoa “minä elin” …”

Nazim Hikmetin runo Elämisestä on julkaistu Kirjo -lehdessä 3/2010, suomennos on Riitta Cankocakin. Käyttämäni otteet runosta eivät ole tekstissäni alkuperäisessä järjestyksessä. Pahoittelut siitä Hikmetille.

Kommentoi Facebookissa
peristerakis

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML tägejä ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Kiva, että haluat kommentoida artikkeleita. Muista kuitenkin hyvät käytöstavat ja se, että olet itse vastuussa kirjoituksestasi.