Mitä voi sanoa
Yleistä ääneenajattelua ja vapaita hajahuomioita.
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin.
Viime vuosikymmenellä omien osakkeidensa ostoon lähes 19 miljardia euroa käyttänyt Nokia möi tänään ydinliiketoimintansa pois 5,4 miljardilla. Mikä meni pieleen – vai toimiko Nokia tismalleen oikein, siihen ladattujen odotusten mukaan?
Nokian nousu maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi, noteeraus Euroopan suurimmaksi yritykseksi vuonna 1999, markkina-arvon käväisy 260 miljardissa ja lopulta romahdusmainen asemien menetys kilpailijoille ovat suomalaisille tuttua tarinaa, jota kerrottaessa haetaan samoja äänenpainoja kuin aiemmin talvisodasta tai sotakorvauksista puhuttaessa. Nokian nousuun kiteytyy 90-luvun lamaa seurannut, markan lähes 40 prosentin devalvoitumisen buustaama nousukausi ja suomalaisen yhteiskunnan myllerrys.
Uuden Sammon asemesta me suomalaiset metsästämme nykyään uutta Nokiaa. Tästä aiheesta kirjoitin huhtikuussa 2012 Laitos.fi:n julkaisemassa artikkelissa Talvivaara ja myytti Pohjolan ryöstöstä. Yhtiö jätti jälkeensä Lex Nokian ja käsitteen Nokiamiljonääri.
Tarinan sankareiden ja roistojen rooleihin on tarjolla pitkälti samoja hahmoja, kärjessään Nokian hallituksen puheenjohtajuudesta luopunut Jorma Ollila. Ulkomaalaisena valmiiksi epäilyttävän toimitusjohtaja Elopin lisäksi romahduksen syitä on haettu perisuomalaisesta varovaisuudesta, Nokian liiallisesta insinöörivetoisuudesta ja luovan ajattelun kaikkoamisesta Euroopan ulkopuolelle. Suomalainen vastaus viimeksimainittuihin ongelmiin on jo selvillä: teknisen alan koulutusta ollaan lisäämässä samalla kun humanististen alojen ja taideaineiden opetusta supistetaan.
Kuinka Nokia sitten olisi voinut välttää virheensä? Kovinkaan moni kommentaattori ei ole tässä suhteessa päässyt loistamaan mitäs minä sanoin -repliikillä. Varoittavia ääniä ei juuri kuultu, sen sijaan Nokian tuloksentekokykyä, kansainvälistä tuotanto- ja logistiikkakoneistoa sekä kassan vahvuutta ihasteltiin yleisesti.
Helsingin Sanomissa vuonna 2010 julkaistussa laajassa artikkelissa ”Suuruutensa vanki” kuvataan kuinka Nokia vastasi kuusi vuotta aiemmin liikevaihdon supistumisen uhkaan: entistä tiukemmilla säästöillä ja kilpailulla tuotekehityksessä ja alihankinnassa. Nämä toimenpiteet miellyttivätkin markkinoita: Nokian osakkeen arvo lähes kolminkertaistui kesän 2004 notkahduksesta lokakuuhun 2007 mennessä.
Nokia piti yllä markkinoiden luottamusta myös ostamalla omia osakkeitaan lähes 19 miljardilla vuosien 2003 ja 2008 välisenä aikana. Arvopaperi-lehden Karo Hämäläinen pitää ostoja Suomen teollisuushistorian suurimpana hukkainvestointina. Arvion esittämisajankohtana Nokian osakkeen hinta oli yli 9 euroa.
Muiden suuryritysten tavoin Nokia on osannut hyödyntää vapaan liikkuvuuden mahdollisuuksia kilpailuttamalla myös valtioita keskenään ja siirtämällä tuotantoaan parhaan tarjouksen perässä. Kun yhtiössä ei ole myöskään kaihdettu niitä ratkaisuja, joille ei ole vaihtoehtoja, voidaan todeta että Nokia on aistinut ajan hengen herkkävireisesti. Säästäminen, kilpailu, markkinoiden luottamuksen ylläpito ja vaihtoehdottomat päätökset ovat tietoisuutemme hallinnasta tiukan otteen saaneen markkinapuheen avaintermejä. Nokia vastasi aikansa ja markkinoiden odotuksiin ripeästi, mutta maksoi siitä hinnan myöhemmin.
Helsingin Sanomien mukaan Ollilan vuonna 2004 aloittamat ja Kallasvuon vuonna 2006 entisestään tiukentamat säästötoimenpiteet hidastivat tuotekehitystä ratkaisevasti, samalla kun alihankkijoiden kilpailuttamisesta hankitut lyhyen aikavälin säästöt aiheuttivat suurempia ongelmia tulevaisuudessa.”Kallasvuo halusi, että nykyhetkestä puristetaan irti kaikki mahdollinen hyöty.”
Nokia uusi organisaatiotaan niin, että voimavaroista kilpailtiin talon sisällä tuhoisalla tavalla. Kilpailuhan on markkinaliturgian mukaan aina hyväksi, ja jos vakavasti otettavaa kilpailijaa ei löydy ulkopuolelta, on kilpailtava itsensä kanssa – hinnalla millä hyvänsä.
Nokian työntekijöiden arvioissa toistuvat samat näkemykset: pakkomielteinen säästäminen haittasi tuotekehitystä, tuloksen nopea kasvattaminen jyräsi pitkän tähtäimen ajattelun. Syksyllä 2009 arvioitiin, että vuosineljännestulokset olivat Nokialle pitkän tähtäimen hankkeita tärkeämpiä.
Puhdasoppisesti Nokia toimi myös ostaessaan omia osakkeitaan: niin kasvatettiin shareholder valueta eli omistaja-arvoa, jonka tärkeyttä korostettiin jokaisessa kvartaalikapitalismin kultakauden artikkelissa. Samalla tosin varmistettiin 19 miljardin virheinvestoinnista päättäneiden henkilöiden omien optio-ohjelmien tuotto.
Ehkä Nokia romahti nimenomaan sen vuoksi, että se vastasi oman toimintaympäristönsä odotuksiin liiankin hyvin. Sisäisesti ristiriitaisen markkinapuheen omaksuminen sellaisenaan ja dogmaattinen johtaminen veivät suomalaisjätin umpikujaan. Yksityisenä yrityksenä Nokia on tietysti lakien puitteissa vapaa toimimaan haluamallaan tavalla. Sen tarinasta voisi kuitenkin ottaa opiksi.
Sama talousfundamentalismi, joka jähmetti Nokian, ohjaa tällä hetkellä meidän yhteiskuntaamme kyseenalaistamattomana ylätason järjestelmänä.
Säästäminen, kilpailukyky ja markkinoiden luottamus.
Vaihtoehtoja ei ole.
Edit 23.9.2018: kuolleita linkkejä korjattu ja poistettu
