Teksti Nina Sarell

En usko, että miehet tarvitsevat kokouksia ollakseen juomatta. He tarvitsevat toinen toisiaan.

Tänä aamuna ajoin ystäväni kanssa bussilla keskustaan. Kun astuin bussista ulos, ohitseni vilahti ruutupaitainen mies. Sillä oli siistit kengät ja farkut, puhdas kammattu tukka ja vakaa askel.

”Hei, mutta… Eikös tuo ole Richard?”

Ai kuka Richard, sanoi ystäväni, joka ei tunne Richardia. Huomasin ajatelleeni ääneen.

Viime kesä-heinäkuusta minulle jää loppuelämäkseni mieleen kolme asiaa. Ensimmäinen on sade, joka teki kotikadustani muutamassa minuutissa kuohuavan joen. Toinen on pitahayan pehmeä, punajuuren värinen hedelmäliha, jota lusikoin kuoresta suuhuni kuin kinuskivanukasta enkä enää nähnyt unia Filmtownin irtokarkkilaareista. Ja kolmas on keskellä katua kädet levällään ja paita auki hoippuva Richard, joka huutaa kunniaa comandante Daniel Ortega Saavedralle.

Siellä, missä minä asuin ennen, Richard on ollut jo vuosikaudet vähän sellainen kulmakunnan maskotti, nimikkoveteraani.

Vajaa viisikymppinen Richard on sodan käynyt mies. Nicaraguassa kävi nimittäin niin, että vuoden 1979 vallankumouksesta alkoi sisällissota. Suurmaanomistajat eivät tykänneet sandinistien taipumuksesta pakkolunastaa ökyrikkaiden isoja tiluksia, ja äkäisiä olivat myös entisen diktaattorin kannattajat. Näistä aineksista saatiin kasattua contrasissien joukot, joiden innokkain kannattaja oli Yhdysvaltojen presidentiksi noussut, B-luokan elokuvista tuttu Hollywood-näyttelijä Ronald Reagan.

Jos herkkänahkainen ja sotahullu Ronald ei olisi sairaalloisessa kommunisminpelossaan työntänyt Hondurasin rajan yli niin taajaan aselähetyksiä, Richardin elämä olisi sujunut huomattavasti seesteisemmissä merkeissä. Richard oli nuori ja pystyvä insinöörismies, valkokaulusporukkaa, jolla ei Nicaraguassakaan tulisi olemaan pulaa pikkurahasta. Mutta koska näin ei ollut, vaan Pohjois-Nicaraguan ilmatilassa pörräsi contrasissiystävällisiä koneita pyssypaketteineen yhtä tiheästi kuin hippejä Voiman toimituksessa, Richardista tuli Sandinistisen vapautusrintaman sotilas. Eikä mikään rivimies vaan pioneeri.

Minä tutustuin Richardiin 20 vuotta sodan päättymisen jälkeen, pyytämättä ja yllättäen. Ensivaikutelma oli oikein mukava. Vuokraemännän tytär oli tulossa Yhdysvalloista käymään ja ilmoitti majoittuvansa taloni vierashuoneeseen. Kun Yhdysvalloissa asuvat nicaragualaiset tulevat juurimatkalle, ilmassa on suuren maailman meininki. He kuljettavat joka paikassa matkassaan vuorokaudet läpeensä autonkuljettajan lisäksi vähintään kahta hännystelijää, jotka pitävät heille seuraa, järjestelevät asioita ja tuntevat parhaat kapakat. Vastapalvelukseksi mikään ei maksa heille Amerikan-vieraan visiitin aikana mitään.

Päivänä, jona vuokraemännän tytär saapui, taloni eteen parkkeerasi iso kaupunkimaasturi. Maasturin lavalta siirtyi kuistille monta isoa matkalaukkua, kaksi koria Coronaa, useampi pullo tequilaa, vuokraemännän tytär, veljenpoika sekä lakeijat: arviolta kolmekymppinen, huutamalla puhuva nicaragualaisnainen, jolla oli hammasrautavärkit suussa ja kosolti viinaa päässä, sekä asiallisesti käyttäytyvä ja hitusen hiljainen Richard.

Vuokraemännän tytär oli paksu ja mustasilmäinen. Se olisi heti tarjonnut Richardille viinaa.

”Ei kiitos, minä en ota”, Richard vastasi korrektisti.

”Ota nyt edes yksi olut”, häntä maaniteltiin, mutta Richard punoi päätään.

”Ei, kiitos vain mutta ei. Nyt on nimittäin niin, että jos minä otan yhdenkin paukun, niin se on sitten menoa. En vain pysty lopettamaan, en sitten millään.”

Vuokraemännän tytär ei tuntunut vakuuttuvan. Noin asiallinen mies muka juoppo, hän epäili. Viikko siinä meni, mutta viimein hän onnistui suostuttelemaan Richardin ottamaan pullon olutta, kun oli niin kuumakin. Seuraavana päivänä kaikki muut potivat krapulaa paitsi Richard. Richard oli edelleen tukevasti änkyräkännissä ja piti taidokkaasti humalatilaa yllä niin kuin vain rautaisin ammattilainen sen osaa. Rännistä oli tuleva noin kolmen kuukauden pituinen.

No, sehän lähti sitten ihan kokonaan lapasesta. Kuvittelin saavani vierashuoneeseen yhden vieraan, mutta sainkin kokonaisen ryyppyremmin. Rintamalinjani petti. Ensin menetin keittiön; jääkaappi-pakastin täyttyi jäillä, oluella ja pikaruoalla. Sitten meni olohuone, kun joku raijasi sinne television ja alkoi huudattaa musiikkivideoita ja piirrettyjä niinä vuorokauden tunteina, kun kukaan muu ei tajunnut huutaa. Lopulta löysin sammuneen, puolialastoman pariskunnan nukkumasta kaulakkain viimeisestä linnoittamattomasta huoneesta ja tajusin, että minulla oli jäljellä enää oma makuuhuoneeni.

Sillä välin, kun istuin sängyn päällä tietokone sylissä ja yritin tehdä töitä, vuokraemännän iloinen hovi remusi pitkin taloa, kuunteli lemmenkipeitä bachatoja soppatykin kokoisista kaiuttimista, otti kuistilla tatuointeja, joihin kirjottiin koristeellisilla kiekuroilla perheenjäsenten nimiä, poltti pilveä, nuuski kokaiinia ja kulki tansseissa. Naiset iskivät baareista miehiä, ukkoväki ilotteli prostituoitujen kanssa. Päivät kuluivat, ja juhlimisen jäljet alkoivat näkyä seurueen habituksessa. Vapaata rakkautta maistanut hammasrautanainen katui häpykarvoituksen rajalle tatuoitua poikaystävän nimeä. Mutta Richardilla vauhti sen kun kiihtyi. Hän lakkasi nukkumasta öisin. Kun muut painelivat parhaimmillaan jo kahden jälkeen unille, Richard jäi yksin ryyppäämään.

Eräänä yönä valvoin ja tuijotin kattoa. Makuuhuoneeni ikkunan alla Richard otti vauhtia riippumatossa, hörppäsi välillä pullosta ja puhua pulputti englantia. Sille oli tullut humalassa sellainen olo, että se osaa puhua englantia. Aika yleinen ilmiö. Ainoa vain, että kello oli nyt kolme yöllä. Minulla oli taas edessä ihan tavallinen työpäivä. Tsöydi fwöydi föö, hai haowrjuu, ai spikinglis, je swoor aim from Jynaidi Tseis, Richard posmotti. Puoli viiden aikaan taputin kämmenellä tatamiin ja annoin Richardille luovutusvoiton. Nousin keittämään kahvia. Humalainen anglofiili tepasteli heti perästä keittiöön ilahtuneena siitä, että sai viimeinkin seuraa.

”Miksi sinä Richard et nuku?” tiedustelin kaataessani kahvia kuppiin. Richard joi pullosta rommia.

”Olen tottunut valvomaan. Sodassa valvottiin joskus monta vuorokautta putkeen. Me oltiin nuoria jätkiä, ja siitä vierestä lähti aina joku. Hyviä kavereita. Kotiin jäi monelle tyttöystävä, ja aina välillä kävi jollekin niin, että vähä vähältä ne kirjeet harvenivat. Ei voinut mennä kotikylään kysymään, mistä kiikasti. Joskus sitä jaksoi vain niiden kirjeiden takia, ja kun niitä ei tullutkaan, moni oli tulla hulluksi siitä tyhjyyden tunteesta ja mustasukkaisuudesta. Että oliko se nyt mennyt naimisiin siellä.”

”Rankkaa varmaan.”

”No joo. Mutta se sota. Olin pioneerijoukoissa. Jouduttiin menemään edeltä kyliin, jossa oli contria. Se oli hirveää. Mentiin koteihin, siellä oli naisia ja lapsia. Tiedäthän sinä, mitä se on. Piti polttaa koteja, tappaa niitä ihmisiä.”

Olin hiljaa ja kuuntelin. Richard puhui ja puhui. Sodasta. Tappamisesta. Pelosta. Hirveyksiä.

”Oli minulla töitäkin, insinöörinä. Kaksikinkymmentä alaista. Mutta eipähän ole enää. Olen tainnut tässä jo aika hyvän aikaa juoda melkoisesti liikaa”, hän sanoi yhtäkkiä melko järkevän oloisena. Mutta hetken päästä hän tarttui puhelimeensa ja nosti sen korvalleen.

”Delta 076-576. Kuuntelen. Comandante Cero, Delta 1, Gamma 7-640-352. Comandante Daniel Ortega Saavedra.”

Oletin, että kyse oli sodanaikaisista salakoodeista. Sillä sinänsä ei ollut niin väliä. Enemmän huolestutti se, että minua vastapäätä istuva sissi, joka oli kertomansa mukaan surmannut sodan aikana koko joukon ihmisiä, puhui suljettuun puhelimeen. Vielä samana päivänä minä lähdin evakkoon ja palasin vasta, kun talo oli tyhjä.

Amerikan-vieraat lähtivät, Richardin juhlat jatkuivat. Näin häntä seuraavan kahden kuukauden aikana paljon. Se huusi hirmuhumalassa keskellä tietä kunniaa sandinisteille. Naapurit suhtautuivat Richardiin ymmärtäväisesti, myötäilivät että kyllä se on nyt mukava kun ollaan vapaassa maassa, vaikka aika suuri osa niistä äänesti oikeasti vaaleissa liberaaleja.

Kun minun piti kävellä Richardin talon ohi, se ryntäsi halailemaan. Oli kuulemma minuun epätoivoisesti rakastunut. Sitten taas itketti. Häntä ei kuulemma rakastanut kukaan. Naapurit sanoivat, että Richardin vaimo lähti muutama vuosi sitten lasten kanssa kotoa ja muutti Costa Ricaan, koska ei jaksanut enää sitä ryyppäämistä. Kun Richardia itketti perheen menettäminen, tuska oli joskus niin iso, että se ulvoi kivusta ja juopporetkun häpeästä kotinsa edessä kadulla monta tuntia, melkein sikiöasennossa.

Pullo rentoutuu hammokissa. Kuva: Susanna Shearman.

Yhtenä päivänä Richard tuli polkupyörällä vastaan. Selvinpäin.

”Olen menossa laboratorioon”, hän sanoi. ”Voi olla joku vika maksassa. Pelottaa aika lailla. Olen juonut niin paljon, ei ihme jos joku sisuskalu on mennyt rikki.”

”Suerte”, minä sanoin kun en taaskaan muuta osannut.

Sen jälkeen en enää nähnyt Richardia. Mutta naapurit sanoivat, että Richard oli lakannut juomasta. Kukaan ei oikein osannut sanoa, millä konstilla. Kai se meni AA:han. Täällä päin miehet käyvät aika paljon AA-kerhossa. Yksi naapuri on käynyt kokouksissa jo kaksikymmentä vuotta, eikä jätä kokouksia koskaan väliin.

En usko, että ne tarvitsevat kokouksia ollakseen juomatta. Ne tarvitsevat toinen toisiaan. Sielläköhän ne keskenään ukkoporukalla muistelevat läpeensä epäreilua sotaa, joka teki naapuruksista vihollisia, hajotti perheet ja pakotti tappamaan köyhän lapset? Sielläkö ne viimein sanovat asioita ääneen, antavat mykkyyden sulaa vihaksi, vihan murentua peloksi, pelon itkuksi, itkun tehdä haavoista arpia?

Tänään sota on taas vähän kauempana kuin eilen. Ohitseni käveli ripeästi, mutta rauhallisen näköisenä mies, jolla oli puhdas ruutupaita, napit kiinni. Katse oli tavallisen, täyspäisen ihmisen katse – rauhallinen ja tyyni, haluaisin ajatella, että ehkä vähän toiveikaskin.

Täällä on tapahtunut jotain mahtavaa.

Richard ei juo enää.