Resepti huippusuorituksiin

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Satu Taskinen

Talviurheilukausi on Itävallassakin ohi, ja tilalle tulivat formulat.

Formuloista en niin välitä, meteli- ja bensasaastetta on niin mahdotonta perustella, vaikka vauhdin hurman tavallaan ymmärrän. Siis sen, että siitä innostuu joku toinen. Itse pelkään jo pelkkänä kyytiläisenä bussissa saati sitten pikkuautossa. Olen aivan hirveä kyytiläinen. Vaikka kyllä nykyisin jo pelkistä häveliäisyyssyistä pidänkin suuni kiinni, sieltä silti silloin tällöin tulvahtelee kaikenlaisia huudahduksia. Lisäksi autossa tuntuu ja haisee pelkäävän ihmisen hiki. Sen täytyy olla kuskille vastenmielistä, joka tapauksessa aikamoinen epäluottamuslause, kertakaikkinen koulutus asioiden ottamiseen ei-henkilökohtaisesti.

Ja formuloihin minulla on ehdotus: Formulat pitäisi suorittaa simulaationa, tietokonepeleinä. Yleisö pääsisi osallisiksi vuokrattavien lasien avulla.

Mutta ei näistä formuloista pitänyt paapattaa näin pitkään. Piti paapattaa talviurheilukaudesta, toisin sanoen siitä, mitä jäi käteen.

Itävaltalaiset urheilijat, etenkin mäkihyppääjät ja alppihiihtäjät ovat tottuneet siihen, että he voittavat. Heiltä myös odotetaan voittoa. Jos he eivät voita, Itävallan kansa lohduttaa itseään sillä, että hyvä vain, että itävaltalaiset joskus eivät voita, jotta lajeihin säilyy kiinnostus. Voi siinä jotain perää olla.

Paineet ovat tietenkin tällaisilla huippusuorituksiin tottuneilla ja venyneillä urheilijoilla suuret, ja niinpä seuraankin huiman kiinnostuneina, kuinka he niistä selviytyvät. Ajattelen, että heiltä voisi oppia jotain.

Itävallan mäkijoukkuetta on vuodesta 2004 valmentanut Alexander Pointner. Hän oli itse aikoinaan hyppääjä, ei kuitenkaan koskaan yltänyt aivan huipulle. Sen sijaan valmentajana hän on huippu.

Pointnerin kaudella Itävallan mäkijoukkue on saavuttanut lyömättömiä tuloksia. Pointner on saanut aikaiseksi muun muassa sen, että hyppääjät muodostavat tiiviin joukkueen, jossa kuitenkin jokainen on oma itsensä. Kuulostaa tietenkin hirmuisen kiiltokuvamaiselta, mutta niin tosiaan vaikuttaa olevan. Joukkueen jäsenet eivät kilpaile niinkään toistensa kuin oman itsensä kanssa. Ja sekin on ehkä vähän väärin sanottu. He paremminkin yrittävät keskittyä omaan suoritukseensa, jossa on aika monta osa-aluetta voittamisen lisäksi. Idea joukkueessa on olla lietsomatta kilpailuasetelmassa ja epäonnistumisissa paniikkia, katsoa, että kilpailijoiden ympäristö on hyvä ja tukeva.

Mäkijoukkueen hyppääjät ovat tietenkin elämänsä tässä vaiheessa ensisijaisesti urheilijoita, mutta jotkut heistä ovat kiinnostuksiltaan myös hyvin taiteellisia, olemukseltaan vahvoja, haavoittuvaisia ja tunteellisia samaan aikaan. ”Hampaat irvessä kidutuksen läpi” ei mottona ikään kuin auta parhaimpiin suorituksiin, vaan jonkinlaista onnea, tasapainoa ja suhteellisuutta tarvitaan.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Hyppykilpailujen jälkeen on aina pieni haastattelu, jonka draaman kaaren ja aivopesusisällön olen pannut merkille. Se menee näin. Ensin hyppääjä sanoo, mikä hypyssä oli hyvää. Sitten hän kiinnittää huomiota siihen, minkä virheen hän teki, eli mitä voisi parantaa. Tähän kohtaan liittyy jollakin tapaa oleellisena armollisuus, hän antaa virheen itselleen anteeksi. Lopuksi hän kääntää katseen tuleviin hetkiin, kertoo, mihin keskitytään seuraavaksi eli mikä on seuraava askel.

Kommentoi Facebookissa
satu taskinen