Teksti Paula Kultanen Ribas

Presidentti tulisi valita järki- & tunne- ei järjettömyys- & tunteettomuussyistä.

Olemme barcelonalaismieheni kanssa seuranneet innolla presidentinvaaleja, joista ei dramatiikkaa ole puuttunut. Mieheni ihmettelee ihaillen, että vihreillä on täällä niin suuri kannatus. Espanjan ja Katalonian vaaleissa ehdokkaat vaihtuvat, mutta vain samat kaksi puoluetta kilpailevat todellisesta vallasta: oikeistolainen kansanpuolue ja sosialistit. Olen selittänyt hänelle, että luonto on aina ollut tärkeä asia meille suomalaisille, ja ilmastonmuutoksen aiheuttamat katastrofit vain lisäävät tarvetta huomioida ympäristö politiikassakin. Kasvu ei ole kestävällä pohjalla, jos ympäristö saastuu sen vuoksi elinkelvottomaksi. Espanjassa aihe ei ole koskaan poliittisten puheiden aiheena, vaikka syytä olisi. Espanjaa uhkaa jo nyt veden puute eikä sen puhtauskaan ole aina itsestäänselvyys.

Jos miestäni ihmetyttää se, että suomalaisilla on kanttia unohtaa perinteiset puoluerajat toimiakseen ympäristön hyväksi, minua on kummastuttanut suuresti se, että ympäristö- tai puoluepoliittisia linjauksiakin suuremmaksi teemaksi on noussut vihreän ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen. Sen sijaan, että keskityttäisiin presidentin olennaisiin tehtäviin, ja siinä sivussa ennakkoluulottomaan ja tasa-arvoiseen kuvaan, jonka Suomi voisi maailmalla antaa, jotkut murehtivat sitä, että koko maa leimattaisiin yhden presidentin takia ”homolandiaksi”.

En muista, olivatko tällaiset asenteet tapetilla jo ennen Barcelonaan muuttoani, mutta Espanjassa asuessani opin pitämään itsestäänselvyytenä yhteiskuntaa, jossa seksuaalinen suuntautuminen on lähes neutraali asia. Espanjalaiset ottivat 1970-luvun lopulla sotilashallinnon polkemat oikeudet riemuiten takaisin omiin käsiinsä heti kenraali Francon kuoltua ja maa muuttui rytinällä katolisesta, toisinajattelijoita sortavasta diktatuurista liberaaliksi demokratiaksi. Espanjan tiedotusvälineet, kulttuuri- ja taide-elämä, oikeuslaitos, armeija ja eduskunta ovat avoimen suvaitsevaisia, mikä mahdollistaa julkihomouden ilman sen kummempaa haloota medialta saatikka vastustusta kansalta. Avioliitto- ja adoptio-oikeus samaa sukupuolta oleville laillistettiin jo seitsemän vuotta sitten.

Itse olen aina pitänyt Suomea tasa-arvoisena ja yksilönvapauksia vaalivana maana. Olen ylpeä siitä, että olimme Euroopan ensimmäisiä maita, joka salli äänioikeuden naisille ja äänesti presidentikseen naisen. Miksi osa suomalaisista sitten yhä kokee, ettei homoilla saisi olla oikeutta ilmentää seksuaalista suuntautumistaan julkisuudessa tai että jotkut ammatit soveltuisivat vain heteroseksuaaleille? Kysymys ei olekaan järjellisestä logiikasta vaan suuria tunteita herättävästä periaatteesta. Netin keskustelupalstoilla on tullut vastaan niin uskomattomia möläytyksiä, että välillä on vaikea uskoa silmiään. Homo ei muka voi edustaa heteromiehiä, vaikka hetero voikin edustaa homoja ja nainen miehiä. Mannerheim sen sijaan hyväksytään heteroidenkin edustajaksi, koska hän ei tullut ulos kaapista. Kuulostaa epätodellisen vanhoilliselta kaksinaismoralismilta.

Toiset Haavistoa vastustavat kokevat hänen presidenttiytensä esteen piilevän siviilipalveluksessa. Kuitenkin maamme johdossa oli jopa sotien aikaan kaksi armeijaa suorittamatonta presidenttiä: Kallio ja Ryti; kaiken kaikkiaan armeijan on käynyt alle puolet kaikista presidenteistämme. Historia siis todistaa, ettei sivari ole sen epäpätevämpi presidentiksi kuin sotilasarvon saanutkaan. Väite saattaisi olla perusteltu, mikäli presidentin ensisijaisiin tehtäviin kuuluisi rämpiä metsässä konekiväärin kanssa tai rakentaa korsuja säilykeruoan voimalla.

Ne, jotka sinänsä hyväksyvät homoseksuaalisuuden, mutta pelkäävät Suomen leimautumista tai muslimimaiden paheksuntaa ovat kolmas hämmentävä porukka. Meidän pitäisi siis valita presidenttimme – ei sen mukaan, kenet itse katsomme pätevimmäksi vaan – sen mukaan, kenet arabit meille kelpuuttavat. Emmehän kysyneet lupaa silloinkaan, kun päätimme valita presidentiksi naisen, vaikkei se varmasti kaikkia maailman johtajia miellyttänyt. Saksan julkihomo ulkoministeri Guido Westerwelle on osoittanut maailmalla jo vuosien ajan, ettei seksuaalisuus ole koskaan noussut kynnyskysymykseksi ministerin vierailuilla Lähi-idässä – tai missään muuallakaan. Saksaa ei myöskään ole leimattu ”homolandiaksi”, kuten ei Islantia tai Belgiaakaan, joiden pääministerit ovat avoimesti homoja. Voimme siis lakata murehtimasta myös siitä, ”mitähän muutkin meistä ajattelisivat”. Jos kuvamme muiden silmissä huolettaa, olisi ehkä aiheellisempaa pohtia, minkälaisen vaikutuksen homokielteinen maine antaisi saksalaisille ja muille eurooppalaisille vientikumppaneillemme.

Olkoon presidenttiehdokkaana siis homo, hetero, sivari, kapteeni, oikeistolainen tai vihreä, meidän äänestäjien ei onneksi näissä vaaleissa tarvitse ajatella armeijan, seksuaalivähemmistöjen tai puolueiden oikeuksia. Voimme keskittyä vain presidentin toimenkuvaan. Meidän ei tarvitse valita, hyväksymmekö vai hylkäämmekö homoavioliitot, yleisen asevelvollisuuden, ydinvoiman tai Naton. Meidän on ainoastaan valittava ehdokas, joka omasta mielestämme parhaiten toimisi kansainvälisen rauhan ja näin ollen taloutemme ja vientimme edistämiseksi sekä vaikuttaisi siihen, että suurvallat saataisiin mukaan yhteisen planeetan asumiskelpoisena säilyttämiseen. Meidän on vain kuunneltava järkeämme ja tunnettamme ja jätettävä presidentin virkaan kuulumattomat – järjettömät ja tunteettomat – kommentit omaan arvoonsa.