Teksti Veli Itäläinen

Ja muut usein kysytyt kysymykset.

Oletan, että kolumnejani lukevat ihmiset ovat ainakin hesarioppimäärän verran perillä Venäjän tilanteesta, joten yritän tarjota jotakin enemmän. Viimeisen kuuden viikon aikana Venäjällä on kuitenkin tapahtunut niin paljon, että itse kukin on saattanut pudota kärryiltä. Siispä tällä kertaa yritän vastata joihinkin peruskysymyksiin.

Mitä tapahtui Venäjän vaaleissa?

Duuman vaaleissa 4. joulukuuta Venäjän hallitseva puolue Yhtenäinen Venäjä kärsi vaalitappion ja menetti perustuslain yksipuoliseen muuttamiseen tarvittavan kahden kolmasosan enemmistön. Yhtenäinen Venäjä sai hieman alle puolet äänistä, mutta sillä on silti täpärästi yli puolet edustajanpaikoista. Korkean seitsemän prosentin äänikynnyksen ylittivät samat puolueet kuin edellisissä vaaleissa vuonna 2007 – Yhtenäisen Venäjän lisäksi Venäjän Federaation Kommunistipuolue, Oikeudenmukainen Venäjä ja Vladimir Žirinovskin Liberaalidemokraattinen puolue. Kaikki kolme kasvattivat reippaasti paikkalukuaan duumassa.

Vaikka Yhtenäinen Venäjä -puolueen kannatus laski, on syytä epäillä että ilman vaalivilppiä se olisi saanut vielä nykyistä vähemmän ääniä. Tieto vaalivilpistä levisi laajasti ja suututti monet: toisiin vetosivat tilastotieteelliset argumentit, toisiin lukuiset YouTubessa julkaistut, vaalitarkkailijoiden kuvaamat videot väärinkäytöksistä.

Miten kansa reagoi vaalivilppiin?

Vaalivilppi parlamenttivaaleissa laukaisi sarjan suurimpia mielenosoituksia Venäjällä sitten vuoden 1993.

Jotkut oppositioryhmät yrittivät osoittaa mieltään jo vaalipäivänä, jolloin kaikki vaalikampanjointi (ja viranomaisten mukaan myös vaalien vastainen protestointi) on kiellettyä. Ensimmäinen suurimielenosoitus kokoontui heti vaalien jälkeisenä päivänä. Mielenosoituksen järjestäjä, liberaali Solidaarisuus-liike odotti paikalle viittäsataa osanottajaa, mutta kaikkien yllätykseksi Tšistie Prudylle ilmaantui kymmenen kertaa suurempi joukko. Tuhatkunta radikaalimpaa protestoijaa (yhteisessä rintamassa sekä Toisen Venäjän ja Strategia 31:n aktivisteja että äärioikeistolaisia jalkapallohuligaaneja ja jopa näiden verivihollisia, kaukasialaisia nuoria) murtautui mellakkapoliisin ketjun läpi ja marssi keskusvaalilautakunnan luokse. Kahnaukset virkavallan kanssa jatkuivat tiistaina 6. joulukuuta Majakovskin aukiolla. Kaikkiaan vaaliviikon radikaaleissa mielenosoituksissa tehtiin yli tuhat kiinniottoa.

Ensimmäisenä vaalien jälkeisenä viikonloppuna viranomaiset päättivät ottaa rauhallisemmin ja välttää kiinniottoja. Ulkoparlamentaarinen oppositio (Solidaarisuus, Toinen Venäjä, Vasemmistorintama ynnä muut) riiteli siitä, pitäisikö vaatia oikeuttaa osoittaa mieltä 10. joulukuuta Kremlin vieressä sijaitsevalla Maneesiaukiolla, jonne mielenosoitus alun perin ilmoitettiin, vai tyytyä viranomaisten ehdottamaan Bolotnajan aukioon Moskva-joella sijaitsevalla saarella, jolla joukkojenhallinta on erittäin helppoa. Lopulta viranomaiset myöntyivät kävelyreitin järjestämiseen Maneesiaukiolta Bolotnajalle. Käytännössä kävelystä tuli mielenosoitusmarssi, jota viranomaiset eivät estelleet, vaikka varsinaiselle marssille ei ollut annettu lupaa. En usko, että vastaavaan marssin järjestämistä on sallittu Moskovan keskustassa sitten 1990-luvun alun. Seuraava, vielä suurempi joukkomielenosoitus järjestettiin Saharovin kadulla 24. joulukuuta.

Mielenosoitusten osanottajamäärästä on käyty kuumaa keskustelua netissä. Järjestäjät väittivät Bolotnaja-aukiolla kokoontuneen jopa 80 000 ja Saharovin kadulla jopa 200 000 mielenosoittajaa. Nämä luvut ovat kuitenkin jo silmämääräisestikin pahasti yläkanttiin. Blogeissa mielenosoittajien määriä on arvioitu laskemalla naamoja valokuvista ja hahmontunnistusohjelmilla. Uskottavin lähde on kuitenkin mielestäni kännykkäoperaattorien ilmoitus, että Bolotnajalla oli mielenosoituksen huippuhetkinä 25 000 mielenosoittajaa, ja tämän jälkeen stabiilisti 22 000 ihmistä. Tämän tiedon perusteella arvioisin 10. päivän mielenosoituksen osallistujia olleen kokonaisuudessaan ainakin 35 000, koska väkeä tuli ja lähti koko ajan. Ani harva kesti neljää tuntia piinaavassa räntäsateessa. Saharovin kadulla kaksi viikkoa myöhemmin väkeä oli silmämääräisesti ehkä puolitoista tai kaksi kertaa tämä määrä. Joka tapauksessa molempien mielenosoitusten osanottajamäärä oli historiallinen Moskovassa, jossa yleensä viisisataa osanottajaa kerännyttä mielenosoitusta pidetään suurena.

Moskovan lisäksi mieltä osoitettiin ainakin 34 kaupungissa ympäri Venäjää ja ulkomailla. Listaa kaupungeista, joissa mieltä osoitettiin löytää esimerkiksi täältä . Monessa kaupungissa rikottiin ennätyksiä, mutta jostain syystä Pietarissa mielenosoitukset jäivät vaisummiksi kuin Moskovassa. Esimerkiksi 10. joulukuuta Pietarissa kokoontui vain kolmisen tuhatta mielenosoittajaa, vaikka yleensä Pietarissa protestit ovat suurempia ja radikaalimpia kuin Moskovassa. Kaupunki on jo vuosisadan ajan ollut Venäjän protestimielialan pääkaupunki, eikä tilanne ole muuttunut siitä huolimatta, että nyky-Venäjän korkein johto on kaupungin kasvatteja. Kenties tilanteeseen vaikutti opposition merkittävä vaalivoitto duuman vaalien kanssa samanaikaisesti järjestetyissä Pietarin kaupungin duuman vaaleissa. Tai ehkä mellakkapoliisi on ehtinyt hakata pietarilaisten protesti-innon matalaksi jo viime vuosien aikana järjestetyissä “tyytymättömien marsseissa”, jotka olivat Pietarissa aina suurempia ja radikaalimpia kuin Moskovassa.

Kuka on protestien johtaja?

Joukkoprotestit eivät ole spontaaneja. Niillä on järjestäjät, jotka rahoittavat äänentoiston, neuvottelevat viranomaisten kanssa ja valitsevat puhujat. Järjestäjäryhmä pitää puoliavoimia kokouksia, joihin osallistuu ulkoparlamentaarisen opposition koko kirjo.

Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa väittää, että kukaan näistä järjestäjistä olisi osanottajien yksimielisesti tukema “johtaja”. Päinvastoin suurin osa osanottajista ei pidä ulkoparlamentaarista oppositiota uskottavana, eikä pidä sen johtajista. Suurta osaa mielenosoitusten osanottajista puheet eivät kiinnosta lainkaan – ja mielenosoitukset ovat niin suuria, ettei enemmistö pysty kuuntelemaan puheita vaikka haluaisikin.

Osviittaa siitä, kenet mielenosoittajat itse haluaisivat liikettä johtamaan, antaa internetäänestys 24. joulukuuta järjestetyn mielenosoituksen puhujista. Ensin järjestettiin äänestys naamakirjassa ja tämän jälkeen toinen, vielä enemmän osanottajia kerännyt äänestys . Äänestysten tulokset olivat täysin ristiriitaiset. Ne kertovatkin enemmän siitä, minkä suuntauksen kannattajat pystyvät aggressiivisimmin mobilisoimaan tukijoitaan internetissä, kuin siitä, missä mielenosoittajien valtaenemmistön sympatiat ovat. Mutta tulokset ovat silti mielenkiintoisia.

Naamakirjassa pärjäsivät liberaalit ja kulttuurivaikuttajat, vaikka kakkoseksi tulikin äärioikeistolainen “kansallisliberaali” Navalni. Voiton vei TV-toimittaja Leonid Parfenov, kolmanneksi ylsi DDT-yhtyeen keulamies Juri Ševtšuk. Kulttuurivaikuttajat hallitsevat muutenkin top kymppiä, jos ehdotettuja Hodorkovskin terveisiä vankilasta ei lasketa mukaan. Navalnin jälkeen ensimmäinen poliittinen aktivisti naamakirjan listalla oli Solidaarisuus-liikkeen johtaja Boris Nemtsov vasta kymmenennellä tilalla.

Äänestyksessä naamakirjan ulkopuolella kärkikymmenikkö oli taas täysin punaruskea. Voiton vei pienen “Vasemmistorintaman” johtaja, stalinisti Sergei Udaltsov. Hän sai arvatenkin paljon solidaarisuusääniä äänestäjien poliittiseen kantaan katsomatta, koska vietti koko joulukuun nälkälakossa putkassa, missä hän istui myös Saharovin kadun suurmielenosoituksen aikana. Kakkosena oli jälleen Navalni. Heitä seurasivat eversti Kvatškov (josta tarkemmin alempana) ja kaksi trollien suosikkia: taannoin vankilasta vapautunut natsiskini Maksim Martsinkevitš ja 1990-luvun MMM-finanssipyramidihuijausta johtanut Sergei Mavrodi. Kärkikymmenikön loppu koostui neljästä äärioikeistolaisesta ja yhdestä tuntemattomasta vasemmistorintaman aktivistista.

Kärkiviisikosta lavalle päästettiin vain Navalni. Mielenosoituksen loppupuolella Martsinkevitšin pettyneet tukijat ottivat yhteen järjestysmiehinä toimineiden antifasistien ja palkattujen vartiomiesten kanssa. Navalnia ja Nemtsovia lukuunottamatta mielenosoitusten varsinaiset järjestäjät – Himkin metsäkampanjan siivellä tunnetuksi tullut Jevgenia Tširikova, “Ihmisoikeuksien puolesta”-liikkeen Lev Ponomarev sekä “Toisen Venäjän” ja Kansallisbolshevistisen puolueen johtaja Eduard Limonov – jäivät molemmissa äänestyksissä kauas kärjestä.

Kuka rahoittaa joukkomielenosoituksia?

En tiedä, kuka joukkomielenosoituksia rahoittaa. Joku (todennäköisesti FSB) vuoti Lifenews-lehdelle Solidaarisuus-liikkeen johtajan Boris Nemtsovin puhelinkeskusteluja, joissa hän kertoo rahoittaneensa ainakin joulukuun 10. päivän mielenosoitukset. Nemtsov on myöntänyt, että ainakin osa puheluista on aitoja.

Perinteisesti Venäjällä uskotaan, että kaikkien kumoushankkeiden takana on Yhdysvaltain ulkoministeriö ja Freedom House – ja toki nämä lisäsivätkin tukeaan Venäjän kansalaisliikkeille vaalien alla. Suurmielenosoitusten budjetti ei kuitenkaan ole ollut päätä huimaava. Niitä on mainostettu pelkästään oppositiota tukevissa tiedotusvälineissä, joissa palstamillit ja eetteriaika ovat menneet kustantajien omaan piikkiin. Kustannukset ovat oikeastaan liittyneet pelkästään mielenosoitusten rekvisiittaan ja äänentoistoon, joten uskoisin että budjetti on pyörinyt muutaman sadan tuhannen ruplan, eli muutamien kymmententuhansien eurojen rajoissa. Vaikka rahankeräyskulttuuri on Venäjällä huonosti kehittynyt, tällaisia rahasummia on myös ulkoparlamentaarisen opposition käytössä.

Ketkä mielenosoituksiin osallistuvat?

Mitä tulee osanottajiin, Levada-keskus haastatteli yli seitsemääsataa Saharovin kadun mielenosoituksen osanottajaa 24. joulukuuta. 60 prosenttia oli miehiä, 62 prosenttia korkeakoulutettuja ja 12 prosenttia opiskelijoita. 56 prosenttia oli saanut tiedon mielenosoituksesta internetjulkaisuista, 33 prosenttia muista lähteistä internetistä, 27 prosenttia radiosta (kyseessä on ilman muuta Eho Moskvy -radiokanava) ja 18 prosenttia televisiosta (ilmeisesti riippumattomista televisiokanavista Ren-TV:stä ja Dozhd:sta). Vastauksia sai valita useampia.

38 prosenttia haastatelluista määritteli itsensä demokraateiksi, 31 prosenttia liberaaleiksi, 12 prosenttia kommunisteiksi ja 10 prosenttia sosiaalidemokraateiksi – siitä huolimatta, ettei Venäjällä ole parlamentaarista sosiaalidemokraattista puoluetta. Kommunistien pieni osuus kertoo siitä, että vaikka kommunistipuolueen mielenosoituksessa viikkoa aikaisemmin useampikin puhuja kehotti tulemaan Saharovin kadun mielenosoitukseen, puolue ei mobilisoinut omaa koneistoaan mielenosoituksen taakse. Koska puolueen lippuja ja tunnuksia ei mielenosoituksessa juurikaan näkynyt, paikalle saapuneet 5000–10 000 kommunistipuolueen kannattajaa osallistuivat oma-aloitteisesti.

Kyselyn perusteella stereotypia protesteista hyvin toimeentulevien, hyvin koulutettujen internet-käyttäjien kapinana ei ole aivan tuulesta temmattu. Paikan päällä Saharovin kadulla näin kuitenkin itse väkeä kaikista ikäryhmistä ja kaikista sosiaaliluokista.

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Seuraava suuri mielenosoitus vaalivilppiä vastaan on ilmoitettu helmikuun neljänneksi päiväksi. Järjestäjät haluavat tällä kertaa järjestää marssin Moskovan Sadovaja-kehätielle, mutta opposition annetaan marssia Moskovan keskustassa vain ani harvoin. Mielenosoituslupaa (jota ei perustuslain mukaan edes täytyisi hakea) voi hakea vasta 15 päivää ennen suunniteltua marssia. Hakemusta seuraavina päivinä selviää, mikä on viranomaisten kanta. Naamakirjassa tähän mielenosoitukseen on ilmoittautunut jo yli 18 000 osanottajaa.

Vaikuttivatko protestit mihinkään?

Vallanpitäjät säikähtivät ja tekivät nopeasti joukon myönnytyksiä. 10. joulukuuta mielenosoittajien annettiin marssia Moskovan keskustassa, vaikka varsinaista lupaa marssimiseen ei ollut. Yksi Kremlin pääideologeista, Vladislav Surkov syrjäytettiin, ja Putin lupasi presidentinvaaleissa kaikille äänestyspaikoille webbikamerat. Medvedev lupasi useita uudistuksia muun muassa vaalijärjestelmään, näiden joukossa suorien maaherranvaalien palauttamisen ja ehdokkailta vaadittujen allekirjoitusten määrän vähentämisen.

Juuri tämä on tyypillistä Putinia – kun alkaa kuumottaa, tehdään ripeästi myönnytyksiä. Tässä suhteessa miehen hallitsemistyyli on valovuosien päässä esimerkiksi Lukašenkon tai Kazakstanin Nursultan Nazarbajevin tyylistä.

Mitään perustavanlaatuisia muutoksia systeemiin ei kuitenkaan tehty, eikä niitä tulla näillä näkymin tekemään. Se ei ole yllättävää – mielenosoitukset eivät koskaan ole yksinään riittäneet autoritääristen järjestelmien heivaamiseen. Aina tarvitaan pelkkiä mielenosoituksia radikaalimman toiminnan uhkaa.

On vaikeampaa sanoa miten mielenosoitukset vaikuttivat niiden osanottajiin. Voi olla, että tämä liike katoaa jäljettömiin, kuten niin monet muut massaliikkeet Venäjällä – esimerkiksi tehtaidenvaltausliike 90-luvun lopussa ja liike sosiaalietuuksien monetarisaatiota vastaan vuonna 2005. Mutta voi myös olla, että lähivuosina mielen osoittaminen lakkaa olemasta marginaalisten pienryhmien touhua ja tulee vihdoin samanlaiseksi osaksi Venäjän kansalaisyhteiskuntaa kuin suurimassa osassa muuta maailmaa. Joka tapauksessa Venäjällä on edessään mielenkiintoisia aikoja.

Kuka korjaa poliittisen hyödyn protestiliikkeestä?

Arabikevät alkoi spontaanina protestiliikkeenä, mutta siellä missä uudistukset ovat edenneet vapaiden vaalien järjestämiseen asti, suurimman poliittisen hyödyn ovat korjanneet islamistiset liikkeet. Kuka on Venäjän muslimiveljeskunta?

Yksi kandidaatti on Venäjän Federaation Kommunistipuolue (KPRF). Se on oikeastaan ainoa oppositioliike jolla on vakaa ja toimiva massaorganisaatio, joten tässä suhteessa sitä voi verrata muslimiveljeskuntaan. Ainakin yhdessä Moskovan alueen teknisessä oppilaitoksessa se myös voitti vaalit, joten kyse ei ole enää pelkästä eläkeläisten puolueesta. Jos Gennadi Zjuganov pääsee presidentinvaalien toiselle kierrokselle, hän saa varmasti miljoonia ääniä ihmisiltä, jotka eivät tue kommunistipuoluetta, mutta ovat valmiita äänestämään ketä tahansa muuta paitsi Putinia. Niin kauan kuin suurimmalle osalle ihmisistä protesti rajoittuu opposition äänestämiseen, KPRF on tyytymättömyyden suurin hyötyjä. Toisaalta KPRF on kuitenkin myös integroitunut systeemiin: se on tyytyväinen parlamentarismiin eikä ole auttanut suurmielenosoitusten järjestämisessä.

Toinen kandidaatti on äärioikeisto. Heillä onkin eniten voitettavaa, koska heidät on jatkuvasti suljettu kokonaan Venäjän parlamentaarisen järjestelmän ulkopuolelle. Navalni on oppositioliikkeen suosituin poliitikko. Jos hänen tähtensä jatkaa nousuaan, on Kremlin todennäköisesti pakko myöntyä itsenäisen äärioikeistolaisen puolueen perustamiseen. Aikaisemmin äärioikeisto on hyväksytty vain osana Žirinovskin sirkusta ja lyhytaikaisesti osana “Isänmaa”-liikettä, josta heidät puhdistettiin viime vuosikymmenellä tämän muuntautuessa “Oikeudenmukainen Venäjä -puolueeksi”. Itsenäinen äärioikeistolainen puolue saisi Venäjällä heti ainakin 15 prosenttia äänistä, ja siitä matka olisi vain ylöspäin. Mutta on sitten toinen asia, kykenisikö riitainen äärioikeisto valitsemaan itselleen hajanaisen liikkeen yhdistävän führerin.

Länsimaissa tietysti toivotaan, että mielenosoitukset toisivat potkua venäläiseen liberalismiin. Mielenosoitusten järjestäminen onkin ollut ennen kaikkea Solidaarisuuden kaltaisten ulkoparlamentaaristen liberaalien harteilla. Se ei kuitenkaan tarkoita, että osanottajat olisivat valmiita tukemaan liberaalien poliittista projektia. Jabloko taas on pitänyt samanlaista hajurakoa kuin Venäjän Federaation kommunistipuoluekin: se on ollut läsnä joukkomielenosoituksissa, mutta suosinut omien mielenosoitusten järjestämistä. Vaikka Jabloko ei läpäissyt seitsemän prosentin äänikynnystä, yli kolmen prosentin ääniosuus tarkoittaa, että tulevalla vaalikaudella Jabloko saa puoluetukea ja ilmaista eetteriaikaa valtion televisiossa. Lisäksi Jabloko pääsi Pietarin kaupunginduumaan, eli sillä on erinomaiset mahdollisuudet tulla ainoaksi valtion duuman edustetuksi liberaalipuolueeksi seuraavissa vaaleissa neljän vuoden päästä. Eikä puolue halua menettää näitä etuja heiluttamalla liikaa paattia. Tällä hetkellä liberaalien presidenttiehdokkaiden, Javlinskin ja Prohorovin kannatuslukemat konttaavat pohjamudissa, mutta on selvää, että demokraattisissa vaaleissa Venäjän duumassa olisi myös liberaalipuolue.

Mitä tulee kommunistipuoluetta radikaalimpaan vasemmistoon, antifasisteihin ja anarkisteihin, en usko että näille pienimmille ryhmille on toistaiseksi jaossa merkittävää poliittista pääomaa siitä huolimatta, että “Vasemmistorintaman” Sergei Udaltsov voitti joulukuun 24:n mielenosoituksen puhujaäänestyksen netissä. Heidän mahdollisuutensa tulee vasta sitten, kun kansa on vakuuttunut, ettei nykyisten protestien ohjelma ole tarpeeksi.

Seuraavalla kerralla jatkan tulevien presidentinvaalien asetelmista.