Teksti Veli Itäläinen

Mutta vielä ei ole sen aika.

Moskovassa lumi sataa aina marraskuun ensimmäisellä viikolla, ja pysyy maassa huhtikuun puoleenväliin saakka. Paitsi tänä vuonna. Saa nähdä, pitääkö odottaa tammikuun kolmannen päivän yöhön asti. Syksyinen ilma seisoo kadulla, eikä talvea odota pelkästään luonto – laiska ja märkä yskä herää jossain kurkun pohjalla heti kun avaa ulko-oven. Mutta joskus pitää silti lähteä kadulle – kuten sanotaan, jos ei rähinöi, ei saa valittaa. Neljä vuotta sitten päädyin vaalipäivänä putkaan lehtisten jakamisesta, mutta kuinkas kävi tänä vuonna?

Asetelma on epätasainen. Koko Venäjällä vaaleja “turvaamaan” on komennettu yli 320 000 poliisia ja 11000 “sisäisen armeijan” sotilasta, Moskovassa mahdollisia protesteja on vastassa kaikkiaan 51 000 hengen joukot, lukuun sisältyy poliisien ja “sisäisen armeijan” sotilaiden lisäksi myös poliisioppilaita, 8 000 yksityistä vartiomiestä eli “tšoppia” ja 10 000 vapaaehtoista järjestyksenvalvojaa eli “družinnikeja”. Siltä varalta että tämä lauma ei riitä opposition lannistamiseen, Kreml-myönteinen Naši-järjestö on tuonut vielä yli 3 000 “kansalaisaktivistien foorumiin”, joka jatkuu 6. joulukuuta saakka. Tosin epäilen, että foorumin vieraiden enemmistö on pienituloisia koululaisia ja opiskelijoita, jotka ovat tarttuneet tilaisuuteen matkustaa ilmaiseksi pääkaupunkia katsomaan, ja jotka eivät voisi politiikasta vähempää välittää.

Tätä monikymmentuhantista laumaa vastassa Moskovassa on muutama sata oppositioaktivistia. Osa heistä muilutettiin jo hyvissä ajoin ennen vaaleja – 2. päivä joulukuuta hyökättiin Toinen Venäjä -puolueen aktivistien koteihin, heidät hakattiin ja vietiin putkaan epäiltynä “ekstremistisen järjestön toiminnasta”. Viime aikoina kansallisbolshevistisen puolueen aktivistit ovat käyttäneet “Toista Venäjää” toimintansa laillisena kehyksenä, mutta näemmä jälleen kerran viranomaiset päättivät käyttää juuri heitä kokeillakseen, kuinka kireälle ruuvia voi kiristää ennen kuin yhteiskunta älähtää.

“Vasemmistorintaman” johtaja Sergei Udaltsov kutsui kannattajiaan vaalipäivänä Teatralnaja-aukiolle ja punaiselle torille, mutta häntä virkavalta ei päästänyt edes ulos omasta asunnostaan. Tämän aktion osanottajia otettiin kiinni 20–30. “Toisen Venäjän” ja ulkoparlamentaaristen liberaalien aktivistien “Strategia 31” kutsui kannattajiaan Triumfiaukiolle, jossa seisoo Majakovskin patsas. Kaikki otettiin kiinni saman tien, ilmeisesti yli kaksisataa päätyi putkaan. Ilmeisesti suurin laiton mielenosoitus oli natsien kokoontuminen vallankumouksen aukiolla aivan Kremlin kupeessa, viranomaisten mukaan heitä otettiin kiinni yhdeksänkymmentä.

Viimeisen parin kuukauden aikana ilmapiiri Venäjällä on muuttunut selvästi. Ihmiset ovat silminnähden kyllästyneitä Putiniin. Tämän huomaa monista pienistä merkeistä – esimerkiksi siitä, että Putinille buuattiin hänen ängettyään kehään pitämään puhetta Fjodor Jemeliajenkon voitettua vapaaottelussa anarkisti Jeff Monsonin 20. marraskuuta. Ottelun näki suorana lähetyksenä seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä, joista suurin osa Venäjällä, ja valtiollisen kakkosteeveen sensorit nukkuivat kriittisen kolmen sekunnin viiveen aikana. Näiden katsojien enemmistö tuskin seuraa opposition tiedotusvälineitä, joita on jäljellä oikeastaan enää vain Novaja Gazeta -lehti, Eho Moskvy -radioasema ja ajoittain kaksi kaupallista TV-kanavaa, jotka eivät näy suurimmassa osassa maata.

Hallitseva “Yhtenäinen Venäjä” -puolue on tehnyt vaalikampanjaansa kovin laiskasti. Ilmeisesti kaikki siihen varatut miljoonat on vain pistetty omiin taskuihin. Muutama virallinen, äänestämään kehottava plakaatti on ollut hämäävästi Yhtenäisen Venäjän mainoksen näköisiä – mutta omalla työmatkallani en ole juurikaan törmännyt Yhtenäisen Venäjän mainoksiin, muiden puolueiden mainoksiin kyllä, erityisesti Žirinovskin naamataulu tuntuu koristavan joka toista katua. Olen nähnyt parikin kertaa Jablokon mainosten jakajia, mutta Yhtenäinen Venäjä ei ole suonut minulle lehtisen lehtistä. Ja eniten olen oikeastaan nähnyt ulkoparlamentaarisen opposition, Strategia 31:n ja Aleksei Navalnin tukijoiden sabluunoita ja julisteita.

Navalni keksi kutsua “Yhtenäistä Venäjää” “roistojen ja huijareiden puolueeksi”, nimitys joka on tarttunut ja pysyy sitkeästi. Jopa työpaikallanikin kaikki tietävät minkä puolueen lyhennys on “PviŽ” (“Partija Vorov i Žulikov”). On ollut fiksua hyökätä nimen omaan abstraktia puoluetta, eikä paljon puoluettaan suositumpaa Putinia vastaan.

Veikkaisin, että Navalni on ainakin tällä hetkellä suosituin oppositiopoliitikko ainakin Moskovassa. Hänen projektinsa on jo vuosien ajan ollut venäläisen liberalismin ja äärioikeiston synteesi. Viimeiset neljä vuotta hän on ollut mukana järjestämässä “Venäläisten marsseja” äärioikeiston johtajien kanssa, minkä vuoksi hänet erotettiin liberaalista Jabloko-puolueesta vuonna 2007. Navalnin suosio ei kuitenkaan johdu niinkään hänen nationalismistaan, vaan korruption vastaisista kampanjoista, joista voi lukea esimerkiksi Wikipediasta. Omasta mielestäni Venäjällä tehdään jatkuvasti paljon merkittävämpiäkin paljastuksia kuin ne joiden avulla Navalni on tehnyt itselleen nimeä, esimerkiksi Novaja Gazetassa, mutta hän on onnistunut taitavasti henkilöimään kampanjan viranomaistoiminnan läpinäkyvyyden puolesta itseensä, Julian Assangen tapaan.

Navalnin kampanjan viesti on ollut “äänestää mitä tahansa puoluetta, paitsi Yhtenäistä Venäjää”. Tämä taktiikka on varmasti monta kertaa suositumpi kuin ulkoparlamentaarisen opposition kamikaze-mielenosoitukset, mutta on hyvä kysymys ketä sitten pitäisi äänestää. Seitsemän prosentin äänikynnyksen voi realistisesti ylittää vain neljä puoluetta – näistä oppositioksi voi sanoa vain Venäjän Federaation Kommunistipuoluetta. Mutta sekin perustettiin aikanaan maltillisemmaksi, salonkikelpoisemmaksi vaihtoehdoksi vuoden 1993 tapahtumiin osallistuneille, Neuvostoliiton palauttamista oikeasti ajaville puolueille. KPRF:n Stalin-kultti on pikemminkin imagon luomista kuin puolueen varsinaisesti ajama vaihtoehto nykyiselle järjestelmälle, mutta totalitarismin vastustajalle puolue ei silti ole mikään varteenotettava vaihtoehto. “Oikeudenmukainen Venäjä” taas perustettiin Kremlin toimesta viemään KPRF:n ääniä samantyylisellä retoriikalla, Žirinovski taas on kova räyhäämään, mutta hänen liberaalidemokraattinen puolueensa ei ole koskaan äänestänyt duumassa presidenttiä vastaan silloin, kun puolueen tuki on ollut tarpeen.

Vaaleissa ilmi tulleita rikkomuksia listattiin eilisen aikana Novaja Gazetan sivuilla. Tulosten väärentäjät osoittavat hämmästyttävää kekseliäisyyttä – omasta mielestäni tähän asti tyylikkäin veto oli paperilta haihtuvalla musteella täytettyjen kynien käyttäminen äänestyspaikalla Moskovan Filissä. Nauratti myös tämä Kommersantille vuotanut äänestyspaikkojen työntekijöiden ohjeistus juottaa toimittajat ja vaalitarkkailijat känniin (Venäjällä puolueet eivät delegoi ääntenlaskijoita, vaan vaalitarkkailijoita. Kommersantin sivut tuntuvat edelleen olevan DdoS hyökkäyksen kohteena, mutta kopio ohjeista löytyy esimerkiksi täältä). Epäilen, että vuodon ansiosta oppositiopuolueilla ei ollut vaikeuksia löytää ilmaista vodkaa halajavia riippumattomia vaalitarkkailijoita!

Tietoa väärinkäytöksistä on kerännyt Golos-kansalaisjärjestö, joka on vaalia edeltävien viikkojen aikana ollut aivan erityisen vainon kohteena. Yhtenäinen Venäjä-puolueen kokouksessa Putin itse muistutti “ulkomailta apurahoja saavista Juudaista”. NTV-televisiokanava teki järjestöstä “paljastusdokumentin” Neuvostoliiton hengessä, muu media seurasi, ja perjantaina järjestön johtaja Lilja Šabanova otettiin kiinni Šeremetevon lentokentällä. Tarkemmin kampanjasta Golosaa vastaan voi lukea englanniksi täältä. Golosin interaktiivinen väärinkäytöskartta on nähtävissä täällä, heti kun DdoS hyökkäys sitä vastaan joskus loppuu. Kommersantin ja Golosan lisäksi hyökkäyksen kohteeksi on joutunut Eho Moskvy -radioaseman sivusto, Venäjän intelligentsian suosima livejournal-blogipalvelu on myös tahmannut päiväkausia.

Kampanja “äänestää yhtenäistä Venäjää vastaan” ja kansalaisjärjestöjen ja oppositiopuolueiden vaalitarkkailu on kuitenkin aika turhaa siksi, että vaalitulos on joka tapauksessa se jonka vallanpitäjät päättävät sen olevan. Jotkut äänestyspaikat ovat yksinkertaisesti ilmoittaneet keskusvaalilautakuntaan hatusta vedetyt tulokset, vaikka vaalitarkkailijoilla on kopiot alkuperäisistä, täysin erilaisista pöytäkirjoista. Kuten nämä kuvat suorasta TV-lähetyksestä osoittavat, välillä keskusvaalilautakunnallakin on hieman vaikeuksia matematiikan kanssa.

Joissain kaupungeissa vaaliviranomaiset yrittivät hieman liikaakin – esimerkiksi erään bloggaajan mukaan Brjanskissa kaikki “otkrepytelnyje udostovrenija”, jolla liikuntarajoitteiset ja paikkakuntansa ulkopuolella asuvat äänestävät vaalipäivänä, yksinkertaisesti katosivat. Ehkä tämän vuoksi Yhtenäinen Venäjä -puolueen toimisto poltettiin kaupungissa vaaleja edeltävänä yönä.

Jatkokuviot ovat tuttuja viimeisten viidentoista vuoden ajalta. Oppositiopuolueet keräävät tiedot väärinkäytöksistä ja käyvät kaikki oikeusasteet läpi yksi kerrallaan, kunnes korkein oikeus päättää, että väärinkäytöksistä osa on tapahtunut, mutta aihetta vaalien uusimiseen ei ole.

Eikä ole yllättävää, ettei mikään Occupy-mielenosoitus ole Venäjällä mahdollinen. Mikään telttaleiri ei pysyisi Moskovassa pystyssä viittä minuuttia pidempään. “Sisäinen armeija” tarkoittaa juuri sitä, miltä se kuulostaa. Se on sisäministeriön alainen, 200 000 hengen vahvuinen, omalla tykistöllä ja ilmavoimilla varustettu armeija, jonka virallinen tehtävä on omaa kansaa vastaan sotiminen. Nämä siis tavallisten mellakkapoliisien lisäksi, joita pelkästään Moskovassa on 2 000 täyspäiväistä. Tuskin missään muussa maassa hallitsijat ovat yhtä varautuneita kapinaan, ottaen huomioon kuinka jääräpäisesti kansa uskoo äänestämiseen, vaalivalvontaan ja oikeusistuimiin.

En lähtenyt Udaltsovin mukaan Punaiselle torille, en kansallisbolshevikkien ja liberaalien mukaan Triumfiaukiolle, enkä natsien mielenosoitukseen Vallankumouksen aukiolle. Lähdin anarkistien ja joidenkin muiden riippumattomien sosialistien mielenosoitukseen, jonka oli määrä alkaa vasta äänestyspaikkojen sulkeutumisen jälkeen.

Olen osallistunut Moskovassa kymmeniin laittomiin mielenosoituksiin, ja tiedän miten tuhatkin kertaa monilukuisempaa vastapuolta voi jujuttaa. Virkavalta toimii hierarkkisesti, kaikki toimenpiteet vaativat aina sanktion ylemmältä taholta, joten vastapuoli on aina askeleen verran jäljessä – ja joskus se on tarpeeksi.

Kun saavuin Poljankan metroasemalle, tajusin heti että myöhäinen alkamisajankohta oli virhe – asemalaituri kuhisi nuoria manttelipukuisia poliisikokelaita ja “Ekstremismin vastaisen taistelun keskuksen” yrmeitä siviilipukuisia komissaareja. Tovereita oli enintään viisi, ja kymmenen minuutin jälkeen E-keskuksen sedät veivät mukanaan ilmeisesti ainoan, joka tiesi mihin meidän pitäisi tästä jatkaa. Siispä hyppäsimme seuraavaan metroon, ja matkustimme yhden pysäkinvälin verran Serpuhovskajan asemalle suunnittelemaan jatkoa. Sieltä löydämme vielä kuusi hukassa olevaa toveria, jotka päätyivät olla poistumasta metrovaunusta Poljankalla.

Kyse on erilaisesta aikuisten kissa ja hiiri-leikistä – tehtävämme on pitää mielenosoitus, vastapuolen tehtävä hajottaa se, ja viedä pari tyyppiä putkaan kovisteltavaksi, jotta syntyisi kuulustelupöytäkirjoja joilla voi vastata tulosvastuullisuusvaatimuksiin. “Laiton mielenosoitus” tarkoittaa lähes aina enintään 500 ruplan sakkoja, vain erityistapauksissa tuomitaan muutaman päivän pikavankeusrangaistuksia. Sanktiot eivät siis ole kummoisia, minkä vuoksi esimerkiksi “Strategia 31” ei kiinniottoja pelkää eikä välttele – lähes aina pääset kotiin vielä saman illan aikana.

Silti itse uskon, että pelkän mielenosoittamisen lisäksi tärkeää on myös jonkinlainen voiton tunne. Vaikka emme vaikuttaneet maan ilmapiirin mitenkään, ainakin saimme virkavalaa höynäytettyä. Ja ehkä tämä motivoi joitain nuoria aktivisteja jatkamaan toimintaa, joka suurimman osan ajasta on pään hakkaamista seinään.

Taktiikkamme ei tietenkään toimisi, jos mielenosoittajia olisi vaikka viisisataa tai enemmän. Eikä tavallinen tyytymätön kaduntallaaja voi meidän mielenosoituksiimme osua – tieto niistä leviää vain aktivisteille. Mutta Moskovassa riittää pamppuja ja putkia kymmenenkin tuhannen kaitsemiseen, voi olla ettei satakaan tuhatta riittäisi voittoon pelkästään väkimääränsä puolesta. Itse uskon, että tällä hetkellä on tärkeämpää luoda aktivistiliike joka kykenee organisoituun ja taktiseen toimintaan, kun yrittää houkutella satunnaisia tyytymättömiä ottamaan turpaansa ja päätymään putkaan. Näin koska satunnaiselta tyytymättömältä yksi tällainen kokemus voi viedä mielenosoitushalut pitkäksi aikaa eteenpäin.

Serpuhovskajan asemalla saamme ristiriitaisia ohjeita, itse luotin kaveriini, joka neuvoi meitä palaamaan Poljankalle riskeistä huolimatta, ja nousemaan katutasolle. Tämä oli tietysti riski, ja pari toveria päätyikin Poljankalla pimeyden voimien käsiin. Kolmaskin joutui täpärään paikkaan, mutta hänpä olikin ennen aktiota ostanut ruusun, ja selitti matkaavansa romanttiseen tapaamiseen – vaara ohi.

Normipäivänä kiireinen metroasema on hyvä tapaamispaikka, jossa aktion osallistujat voivat hajaantua pieniin ryhmiin, suunnata mielenosoituksen aloituspisteeseen ja jättää varjostajat kannoiltaan. Mutta Poljanka 21:20 sunnuntai-iltana oli aivan liian hiljainen, ja laiturilla oli vain virkavaltaa ja aktivisteja.

Kadulla saimme jälleen uudet ohjeet – uusi kohde oli Engelsin patsas Kropotkinskajan metroasemalla. Emme kuitenkaan riskeeraaneet enää palaamalla Poljankalle, vaan kävelimme jalan Serpuhovskajan asemalle, astuimme metroon ja ohitimme Poljankalla päivystävät örkit jo kolmatta kertaa, tällä kertaa metron ikkunasta pälyillen. Mutta matkatessa kävi ilmi, että pimeyden voimat olivat ehtineet jo Kropotkinskajallekin, jossa päivysti nyt bussillinen OMON-mellakkapoliiseja. Poistuimme metrosta Engelsin patsaan vastaiselta puolelta, Kristus Pelastajan kirkon luota ja ohitimme OMONit pienissä ryhmissä. Vozdviženka-kadun sivukujalta löysimme vielä kolmisenkymmentä ansat välttänyttä toveria, ja miltei saman verran toimittajia. Puolentoista tunnin kissa ja hiiri-leikki päätyi viiden minuutin kiihkeään mielenosoitukseen, jota veti viesti Venäjän kansalle – “Teitä kusetettiin”. Tässä ajassa OMONin bussi ehti hännillemme, ja liukenimme prinssi Kropotkinin syntymäkotia ympäröiville, kapeille ja hämärille sivukaduille. Puolitoistatuntinen, hengästyttävä leikki virkavallan kanssa päätyi pistevoittoon.

Kuva: Ridus-sivusto.

PS: Keväällä 2012 Into Kustannus on julkaisemassa kokoelman Veli Itäläisen kolumneja. Kaikki kirjoitukset eivät mahdu kokoelmaan, joten pyytäisin lukijoiden apua valitsemaan mielenkiintoisimmat – jos sinulla on käyttäjätunnus naamakirjassa, vastaisitko täällä kyselyyn siitä, mitkä kirjoitukset pitäisi mielestäsi sisällyttää kokoelmaan?