Uusi vuosi, uudet kujeet

Henkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Laura Rantanen

Ovatko Klamydian bändihupparit & anarkiamerkkilaukut ainoa vaihtoehto itsenäisyyspäivänä linnanjuhlille?

Joulu tulee, itsenäisyyspäivä meni. Tässä vaiheessa vuodenkiertoa on yleensä hyvä hetki katsoa kulunutta vuotta taaksepäin ja pysähtyä miettimään, että mitä tulikaan tehtyä. Oli vaalivuosi, oli pikkuvauvaelämää ja siitä johtuvaa nukkumattomuutta, oli uusia opintoja, luomualuomualuomua ja reissaamista kahden kodin ja kahden kunnan välillä, oli politiikkaa ja siitä irrottautumista, oli blaa blaa blaa.

Itsenäisyyspäivänä päätin itsenäistyä kotiäitielämästäni sen verran, että otin junan maalta kaupunkiin, tapasin ystäväni ja osallistuimme homotansseihin Turun kävelykadulla. Ne olivat todellinen turn off. Pieni joukko nuoria aktivisteja loikkimassa epämääräisesti ikivihreiden tahtiin. Ihan sitä varten en olisi jättänyt takkatulen ja perheeni lämpöä ja maksanut VR:n riistohintaisia junalippuja. Siis jos olisin tiennyt etukäteen, mitä tuleman pitää. Homotanssit. Odotin karnevaalimaisen riehakasta tunnelmaa, kävelykadun täydeltä iloista ihmismassaa, jonka sekaan voisin sukeltaa ja sulaa juhlatunnelmaksi.

Noup. Suomen Turussa homotanssit tarkoittavat muutamaa anarkiamerkein koristellut laukut heiluen pomppivaa nuorta aikuista. Heillä oli varmasti mukavaa, mutta näkymä veti minut vakavaksi. Rastojen ja anarkiamerkkikangaskuvien keskellä nuori nainen tanssi tumma peruukki päässään puristaen pehmohirveä kädessään. Parin metrin päässä hänestä hiukan vanhempi nainen tanssitti säähän nähden kevyesti pukeutunutta pikkulasta. Ihminen tanssitti pienempää ihmistä. Kourallinen pompahtelevia ihmisiä tasa-arvoa ylistävän ihmismeren sijaan.

”Laura sä kun tiedät, niin osaat varmaan kertoa, että mikä tuo pehmolelujuttu on?”, kyseli ystäväni ja viittasi 1990-lukuun, jolloin itsellenikin tuntemattomasta syystä raahasin mukanani vaaleanpunaista nallea. En osannut vastata pehmolelukysymykseen, mutta oloni oli melankolisen tanssiaisten äärellä niin haikea, että päätimme siirtyä suoraan tanssien jatkoille. Siellä musiikki olisi iloisempaa. Nyt sitä erilaista itsenäisyyspäivänviettokulttuuria, kiitos! Iloa, väriä, hymyjä! Mitä itsenäisyyspäivä sinulle merkitsee? – Vapautta! Otetaan siitä kaikki irti! Kuka ehtii ekana?

Homotanssien virallisilta jatkoilta löysimme linnanjuhlien katsomon. Eteisessä vastaani käveli Klamydian huppariin pukeutunut henkilö. Yhdellä pojalla on ehkä hame päällä. Turkulainen vaihtoehto tuijotti linnanjuhlia screeniltä ja näytti erehdyttävästi samalta, kuin 3,5-vuotiaani katsellessaan Youtubesta vaaleanpunaista pantteria. Silmissä katse, joka on samaan aikaan innostunut ja lasittunut. Suu vähän raollaan.

Yhtäkkiä olin osa sitä sukupolvien jatkumoa, jossa seuraavien sukupolvien nuorilta odotetaan jotain uutta. Muutosta. Energiaa. Vimmaa. Näkemystä. Jotain sellaista, mitä ei ole koskaan nähty. Idealismia. Mustavalkoisuuskin menee, kunhan sisällä palaa oikeudenmukaisuuden tuli. Näin suoran leikkauksen queer-ihmisten vanhempien koteihin, jossa nämä nököttivät mukavissa kotiasuissaan television ääressä hörppimässä iltateetä ja arvostelemassa kutsuvieraiden asuja. Ehkä osa heistä toivoi salaa sisimmässään, että heidän anarkiamerkein koristautunut lapsensa tekisi itsenäisyyspäivän iltana jotain muuta kuin ihan sitä samaa.

Kommentoi Facebookissa
laura rantanen