Rauhaa & rakkautta demokratian kuolinvuoteella

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Nina Sarell

Nicaraguan presidentinvaaleissa kävi niin kuin odotettiin.

Istuva presidentti Daniel Ortega voitti presidentinvaalit. Miksi kansa haluaa mieluummin diktaattorin kuin demokratian?

Sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä heräsin siihen, että puhelimeeni alkoi tulvia tekstiviestejä.

”Ne ^*(#^@ sandinistit ovat saaneet 66 prosenttia äänistä :( :( :(”

”Tämä merkitsee diktatuurin alkua. Ne haluavat tehdä meistä toisen Venezuelan!”

Puolenyön aikaan kadulta alkoi kuulua laulua. Sävel oli tuttu. Se oli vanha hengellinen laulu ”Lord Stand by Me”, joka perustuu psalmiin 46.

”Jumala on turvamme ja linnamme,

auttajamme hädän hetkellä.

Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.”

Soulmuusikko Ben E. Kingin esittämä uudelleensanoitettu versio julkaistiin vuonna 1961. Version saatteli maailman radioiden kestoratkutukseksi pyöreärillinen engelsmanni, jonka traaginen marttyyrikuolema teki hänestä kaikkien ikihippien messiaan.

”And darling, darling stand by me / Oh, now, now, stand by me…”

Kappaleesta on olemassa yli 400 levytettyä versiota. Nicaraguassa näitä versioita ei enää kuulla. Täällä Stand by Me:sta on tehty sandinistien voitonhymni.

”Y otra y otra vez triunfara, Nicaragua triunfara, porque hay paz, hay amor y libertad.”

Sanat kertovat Nicaraguasta, joka voittaa yhä uudestaan ja uudestaan, koska täällä on rauhaa, rakkautta ja vapautta. Mutta siitä laulu ei kerro, että kaikkien yleisesti käytettyjen mittakeppien mukaan täällä on nyt myös pystyyn syöty demokratia.

Yksi diktaattori kaatuu. Kuvat kuolleesta hirmuhallitsijasta leviävät maailman medioihin. Gaddafin ruumis on mätänemistilassa, se haisee. Kuluu muutama viikko. Daniel Ortega, vanha sandinistisissi, joka kerran seisoi vapauttajana yhden diktatuurin raunioilla kansan hurratessa, heilauttaa kätensä itsevarmaan tervehdykseen ja ottaa tottuneesti tukevan otteen vallan vaihdekepistä. Ei päästä irti ehkä enää ikinä.

Hetken ajan tuntuu siltä, että olen pudonnut uutisvirtaan ulkoavaruudesta. Maailmankuvani ei riitä, näkökenttä on liian pieni, siinä on rajat ja etsin turhaan jotakin tuttua, johon ankkuroitua. Meillä pohjoismaissa demokratia-ajattelu istutetaan kansalaisiin kai jo neuvolassa. Pieni annos epädemokraatisen ajattelun taudinaiheuttajaa sekoitetaan johonkin niistä ihmeellisistä yhdistelmärokotteista, ja kehitämme sitä kohtaan vastustuskyvyn. Opimme päätöksenteon perusnuotit jo päiväkodissa: käsi pystyyn, jos haluat, että luetaan tätä kirjaa, käsi pystyyn, jos haluat, että tuota. Kun pääministerin rakennustyömaalla on asiaankuulumaton lautakasa, tee-se-itse-kirvesmiesten hyötylehdestäkin sukeutuu terhakkana demokratian raja-aidoilla äljentelevä vallan vahtikoira. Minun mielestäni se, että Rakennusmaailman lähettämät asiantuntijat kurkistelevat pääministerin talon terassin alle ja etsivät erikoishöylättyjä lautoja, on lievässä koomisuudessaankin yksi suomalaisen kansanvallan huippuhetkiä.

Ja tänä aamuna nicaragualainen todellisuus hakkaa reikiä maailmankuvaani kuin naulapyssyn niellyt palokärki. Kun katson ulos, kaikki on aivan kuin eilenkin: aurinko paistaa, taksit kaahaavat risteykseen piittaamatta väistämisvelvollisuuksista, hevoset kiskovat kärryjään. Tuolla jossakin oppositio pian heräilee krapulaiseen aamuun ja alkaa viettää demokratian hautajaisia. Mutta jossakin myös skoolataan paremmalle huomiselle ihan kohta, kunhan vaalirauhan takaamiseksi julistettu alkoholin myyntikielto on ensin saatu purettua. Naapurin sekatavarapuodin katolla liehuu punamusta sandinistisen vapautusrintaman lippu. Sandinistien vaalipaidoissa liehuvat teinijoukkiot ajelevat vuokrabusseilla ja huutavat tyhjänpäiväisiä sloganeita.

Asiantuntijoiden mukaan on hyvin todennäköistä, että vaalit olivat vilpilliset. Läheskään kaikissa äänestyspisteissä ei ollut oppositioedustusta. Uutiset kertovat, että tyhjiä vaalilipukkeita on täytelty liukuhihnalta ja tiputeltu uurnaan toimitsijoiden talkootyönä. Sellaisia vaaleja täällä on nähty ennenkin. Mediat jatkavat protestiaan, joka kaikuu kuuroille korville. Mitään ei tapahdu. Kukaan ei lyö nuijaa pöytään ja päätä, että näin ei voi toimia. Tätä ei voi enää perua.

Tajuavatko ne, mitä niille on tapahtumassa? Ainakin ne tietävät mitä haluavat.

Porque hay paz, hay amor y libertad. Ne haluavat niitä asioita aivan tosissaan. Sisällissodasta on ehtinyt kulua vasta kaksikymmentä vuotta.

On olemassa valtava joukko nicaragualaisia, joiden oikeustaju romuttui viime yönä atomeiksi. Se, mistä kansainväliset uutistoimistot eivät huutele niinkään taajaan on se, että sandinisteilla on myös kannattajia. Merkittävälle joukolle nicaragualaisia se, että Ortegan uudelleenvalitseminen merkitsee diktatuuria, on sivuseikka. He ovat sitä mieltä, että diktatuuri on välttämätön paha. Heille sandinistivalta on ihannetila, jonka alttarille kannetaan tarvittaessa myös demokratia. Moni äänesti Ortegaa siksi, että huonoista ehdokkaista piti valita vähiten huono. Opposition vaalivoitoista on suussa karvas maku ja liberaalipresidentti Alemanin tekemä ryöstöretki valtion kassaan vielä hyvin muistissa. Ortegasta on jäänyt mieleen kuva kolmenkymmenen vuoden takaa. Nuori mies Managuan vanhan katedraalin edessä sotilaspuku päällä kaikkensa antaneena ritarina, Somozan 40-vuotinen diktatuuri kuin kuollut lohikäärme mustan saappaan alla. Tuoreemmassa muistissa lepattavat tyhjät riisi- ja papusäkit, jotka tyhjennettiin vaalikampanjan aikana slummeissa köyhien kattiloihin. Ja sitten soi taas se laulu. Paz. Amor. Libertad.

Ja tänä aamuna poliitikkoihinsa kyllästyneet nicaragualaiset, joista suuri osa ei vaivautunut edes äänestysuurnille koska vaalien tulos oli tiedossa jo kauan sitten, haluavat vain jatkaa elämää. Nostaa korin pään päälle ja lähteä myymään hedelmiä.

Minusta tuntuu vähän samalta. Vaalit ovat ohi, ja on ihan tavallinen maanantai. Nyt lapio olalle ja töihin, Daniel.

Kommentoi Facebookissa
nina sarell