Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Venäläisellä kapitalismilla on kansalliset erityispiirteensä.
Viime tammikuussa aloitin pohdinnan siitä, onko nyky-Venäjällä ylipäätänsä kapitalismia, ja totesin, että nomenklatuura elää ja voi hyvin Venäjällä vielä tänäkin päivänä.
Nomenklatuuraa voi hyvin verrata aatelistoon – vaikka sen etuoikeudet eivät ole perinnöllisiä, ne ovat elinikäisiä. Stalinin aikana nomenklatuuran edustaja saattoi helposti tulla ammutuksi tai päätyä vankileireille, mutta joutui aniharvoin alennetuksi työläiseksi kolhoosiin tai tehtaaseen. Nomenklatuuran nykyistä asemaa kuvaa hyvin se, mitä kävi niille Leningradin alueen vankeja järjestelmällisesti kiduttaneille ja kiristäneille vartijoille, joista Tapani Möttönen kirjoitti toissa vuonna artikkelissaan Kipuun tuomitut.
Kielletyn kansallisbolshevikkien puolueen aktivistien (jotka nykyään vaikuttavat Toinen Venäjä -puolueessa) perustama vankien oikeuksia ajava sivusto kirjoitti taannoin siitä, miten skandaalin vuoksi tuomitut vartijat ja viranomaiset istuvat tuomioitaan (tätä kirjoittaessa osa tilanne voi jo olla joltain osin muuttunut).
Kidutus- ja kiristysryhmää arvatenkin johtanut kenraali Malentšuk sai potkut, mutta eiköhän hänelle ole jo löytynyt joku suojatyöpaikka jostain – mitään rikosseuraamuksia hänelle ei ole enää tulossa. Malentšukin kolleega Jevgeni Bytškov vietti vankeutensa alun Tihvinässä. Hänen vankilaolosuhteensa vastasivat suomalaista avolaitosta, ja hän saattoi vapaasti käydä Pietarissa. Kidutusjengin uhrien valitusten seurauksena hänet lähetettiin toiseen lääniin. Kolmas jengin jäsen Vjatšeslav Tippel, joka oli aiemmin työskennellyt Malentšukin ja Bytškovin kanssa Tšeljabinskissa ja Kaliningradissa, istuu Pietarin 47/4-tutkintavankilassa odottamassa uutta tuomiota. Aluksi hän istui vankisairaalaan rakennetussa luksus-sellissä oman television, suihkun ja yhden ainoan sellikaverin kanssa. Mutta kun tästäkin valitettiin, hänet siirrettiin selliin jossa pidetään muita vangittuja virkavallan edustajia, ja jossa olot ovat (yllätys yllätys) myöskin paremmat kuin muilla vangeilla. Bytškov ja Tippel istuvat neljän vuoden tuomioita, mutta siinä missä Venäjällä tavalliset vangit pääsevät ehdonalaiseen lähinnä vain antamalla muiden vankien edesottamuksia ilmi viranomaisille, näille kavereille ennenaikainen vapautuminen on varmasti itsestäänselvyys.
Jevgeni Petrov, Tippelin alainen ja hänen käskyjensä toimeenpanija istuu Lebedevkan tutkintovankilassa, myös entisten viranomaisten ”erityissellissä”, joka sijaitsee alaikäisten vankien osastossa. Vankilan johto pitää huolen siitä, että Petrov pääsee tarpeen vaatiessa tapaamaan vaimoaan vankilan hallintotiloissa, missä tämä voi myös toimittaa hänelle vankilassa kiellettyjä tavaroita.
Tippel, Bytškov ja Petrov ovat jo järjestelmälle täysin hyödytön resurssi, heidän toimintansa oli sen mittakaavan skandaali ettei heitä enää koskaan voi nimittää mihinkään merkittäviin virkoihin. Silti järjestelmä antaa heille erioikeuksia, ja se että he ovat kerran olleet järjestelmän osia palkitaan heille heidän elämänsä loppuun asti. Ja kaikki vankilaviranomaiset tietävät, että voivat milloin vain joutua Tippelin, Bytškovin ja Petrovin asemaan, mielivalta on niin keskeinen osa järjestelmää ettei se enää pysy pystyssä ilman sitä. Siispä vankilaviranomaiset huolehtivat siitä, että järjestelmä huolehtii entisistä jäsenistään. Mutta miksi nomenklatuura on Venäjällä vallassa vielä 20 vuotta Neuvostojärjestelmän kaatumisen jälkeen? Miksi Venäjällä ei tapahdu porvarillista vallankumousta, joka pistäisi pystyyn länsimaalaistyylisen kapitalismin, missä menestys perustuu siihen kuinka paljon saat itse vedettyä rahaa välistä, eikä siihen mikä oli joskus asemasi Komsomolissa?
Dogmaattisen marxilaisuuden mukaan ei tietenkään ole mahdollista, että hallitseva luokka voisi olla joku muu kuin tuotantovälineitä hallitseva luokka. Mutta Marx itse ei ollut dogmaattinen marxilainen, hän ymmärsi että käytännössä eturyhmien dynamiikka voi olla paljon monimutkaisempi. ”Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksannessatoista” Marx esittää analyysin siitä, miten Louis Bonaparte valitutti itsensä presidentiksi Ranskassa vuonna 1848 mobilisoimalla pienviljelijät kaupunkien työväkeä ja porvaristoa vastaan, ja miten hän kolme vuotta myöhemmin kaappasi vallan ja julisti itsensä keisari Napoleon III:ksi. Nomenklatuuran jatkuva valta Venäjällä, ja erityisesti Putinin valtaantulo muistuttaa monelta osin näitä 160 vuoden takaisia tapahtumia. Nomenklatuuran valta perustuu porvariston ja työväestön pelaamiseen toisiaan vastaan. Samassa tekstissä Marx kirjoittaa myös virkamieskunnan ”keinotekoisesta kastista”, jonka Napoleon III oli luotava pönkittämään valtaansa porvaristoa vastaan – Nomenklatuura on tämä sama kasti potenssiin kaksi.
Se Venäjän porvariston osa, joka ei ole tiiviisti sidoksissa nomenklatuuraan, haluaisi ilman muuta siirtyä länsimaalaistyyliseen kapitalismiin. Mutta nykyisellä järjestelmällä on yksi valtti, joka pitää kapitalistit kurissa – mahdollisuus tarpeen vaatiessa tutkia 1990-luvun yksityistämisen väärinkäytökset. Vaikka Putinin ohjelma on alusta asti perustunut pesäeron tekemiseen ryöstökapitalistiseen 1990-lukuun, hän on myös alusta asti julkisesti luvannut, ettei yksityistämisprosessia uudelleenarvioida – ja Medvedev on jatkanut samalla linjalla. Poikkeuksiin ovat antaneet aihetta vain erityisen painavat poliittiset syyt, kuten silloin kun piti laittaa Jukosin luukku kiinni. Kapitalistit tietävät, että nykyisen status quon kaatuminen voisi johtaa ikäviin kysymyksiin siitä, miten he itse asiassa loivatkaan alkupääomansa 1990-luvulla, ja tätä kukaan heistä ei toivo.
Ja samoin kuin nomenklatuuran valta on kapitalistien turva työväestöltä, työväestö tukee nomenklatuuraa estääkseen paluun 1990-luvuun villiin kapitalismiin. Jos valinta on nykyisten vallanpitäjien ja oligarkkien välillä, kansan valtaenemmistö valitsee ilman muuta nomenklatuuran – Putinin-Medvedevin akselilla on vallalleen edes muodollinen oikeutus (jossa vilpin osuus on ehkä 20%), siinä missä oligarkit vain sattuivat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan silloin, kuin järjestelmän silmä vältti sen yrittäessä pelastaa itsensä totaaliselta romahtamiselta.
Tietysti syitä porvariston ja työväestön lamaannukseen on muitakin – ennen kaikkea yhteiskunnan atomisaatio, joka on tuttu ilmiö myös länsimaissa. Olen vakuuttunut, että länsimaista ammattiyhdistysliikettä ja vasemmistoa ylipäätänsä pitää pystyssä ennemminkin kulttuurillinen inertia, kuin työväenluokan todellinen neuvotteluasema. Uusien EU-maiden maiden ammattiyhdistysliike ja vasemmistopuolueet ovat huomattavasti “vanhaa länttä” heikompia, vaikka niiden poliittinen järjestelmä jo 20 vuoden ajan mahdollistanut riippumattoman järjestäytymisen.
Usein atomisaatiosta puhutaan vain työväenluokan heikkouden kontekstissa, mutta se on ihan yhtä lailla porvariston ongelma. Suurin osa Venäjän liikemiehistä ja -naisista on kiinnostunut vain tekemään rahaa ja voittamaan itselleen oman rauhaisan kolon, parhaassa tapauksessa Rublevkalta tai Saint Tropezista, porvarillisen vallankumouksen tekeminen (giljotiinien kera tai tai ilman) ei heitä kiinnosta.
Samaten kuten kaikkialla maailmassa, teknisen kehityksen vuoksi erityisesti vähän koulutusta vaativan työn kysyntä on vähentynyt. Merkittävä osa Venäjän työväestöstä tekee palvelusektorilla töitä joka ei ole välittömästi tuottavaa missään sanan perinteisessä merkityksessä, ja jossa järjestäytyminen on vaikeaa – esimerkiksi jakaa maistiaisia supermarketissa tai kaupustelee SIM-kortteja kadulla. Neuvostoliitto sai luotua vahvan tietoteollisuuden, mutta koska Venäjän talous seisoo miltei yksinomaan öljy- ja kaasujaloilla, investointien puute viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on pääosin tuhonnut sektorin, joten sekin voi tarjota relevanttia työtä vain harvoille.
Lisäksi Venäjän työväenliikkeellä on myös kotoperäisiä heikkouden syitä, esimerkiksi jo Neuvostoliiton aikana mutta erityisesti 1990-luvulla pudonnut syntyvyys, jonka takia nuorisoa on vähän, ja sen työllistymisedellytykset ovat hyvät. Lisäksi Venäjälle on vakiintunut työelämän kulttuuri, jossa lojaalisuus yksittäiselle työnantajille on vähäistä ja työvoiman vaihtuvuus korkea miltei millä tahansa työpaikalla. Työpaikan vaihtaminen parempaan heti mahdollisuuden ilmaantuessa on tietysti myös luokkataistelua sanan laajassa merkityksessä, mutta hyvin yksilökeskeistä sellaista. Tällainen ongelmanratkaisu ei auta luomaan organisaatiota, joka voisi heikentää tai murtaa olemassaolevia valtarakenteita.
Sekä porvariston että työväenluokan heikkous luokkana on myös syy demokratian heikkouteen Venäjällä. Vahva demokratia voi olla olemassa vain kahden tai useamman vahvan, toisilleen vastakkaisen eturyhmän välisenä kompromissiratkaisuna. Uusi Napoleon III on nyt hallinnut Kremlissä 11 vuoden ajan, uutta Pariisin Kommuunia pitää siis odottaa vielä ainakin 12 vuoden ajan. Ensimmäinen kerta toteutui murhenäytelmänä, mutta saa nähdä, tuleeko toinen kerta toteutumaan farssina.
