Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Oona Juutinen
a) Kasvata itse b) Kiellä kokonaan c) Laita kortille
Kuten varmaan mummonikin tietää, Hollannissa coffee shopeista saa muutakin kuin kahvia. Näitä kannabiskahviloita on maassa noin 700, ja niistä 200 yksin Amsterdamissa. Ne lienevät myös yksi maan suurimpia vetonauloja turistien silmissä. Joidenkin laskelmien mukaan neljännes maan turisteista käy coffee shopeissa, ja yksi kymmenestä lähtee reissuun ihan vain niiden takia.
Mutta suurin osa turisteista tuskin tietää konseptin erityisintä puolta – nimittäin sitä, että vaikka myydä saa ja hallussakin pitää, on kannabiksen kasvattaminen yhä laitonta. Jos kaapista löytyy viisi kasvia omaan käyttöön, katsoo poliisi sitä vielä sormiensa lävitse, mutta laajamittainen viljely johtaa todennäköisesti suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Tämän takia coffee shopeissa myytävän matskun alkuperä, ja toisinaan laatukin, on yleensä vähintään epäselvää ellei peräti kyseenalaista.
Amsterdamissa ehdotettiin taannoin, että kaupunki kasvattaisi coffee shopien tuotteet itse, ja maassa on jo pitkään pohdittu valtion kontrolloimaa kasvatusta. Nekin massit vois pistää oman valtion kassaan, kuten Steen1 aikoinaan ehdotti huumeista puhuessaan. Toteutukseen asti idea ei ole koskaan ehtinyt, mutta ainakin poliitikotkin ovat nöyrtyneet myöntämään, että onhan se vähän epäloogista. Että myyminen ja ostaminen ovat ookoo, mutta tuottaminen ei. (Itseaisassa se on todella epäloogista, nyt kun asiaa oikein alkaa ajatella. Mitä jos kauppa saisi myydä leipää ja asiakas sitä ostaa, mutta sen leipominen olisi laitonta?)
Kuukausi sitten Utrechtin kaupunki päätti ryhtyä tuumasta toimeen ja alkaa järjestää kasvatuksen jotenkin järkevästi. Kaupunki ehdotti coffee shopien muuttamista ainoastaan rekisteröidyille jäsenille avoimiksi. Ideana oli, että kaikki nämä jäsenet laittaisivat viisi kasvia per nassu samaan kasvihuoneeseen kasvamaan, ja näin coffee shop tuottaisi itse omat myyntiartikkelinsa. Tietäisivätpähän ainakin, mistä tavara tulee ja mitä se sisältää. Sinänsä järkevä idea ei kuitenkaan sovi maan alati kiristyvään linjaan, ja itse oikeusministeri älähti välittömästi ideasta kuultuaan, että ei muuten onnistu.
Ainoastaan jäsenille avoimen coffee shopin idea sen sijaan ei ole uusi, ja itse asiassa systeemi on suunnitteilla ympäri maata. Kortistolla tosin pyrittäisiin kontrolloimaan laadun sijaan asiakkaita, ja jäseniksi pääsisivät vain paikalliset. Tällä toivotaan maan pääsevän eroon etenkin lähialueilta tulevasta huumeturismista, rajarallista, jossa naapurimaista hurautetaan tälle puolelle lähimpään coffee shopiin ostoksille. Muutamassa rajakaupungissa coffee shopit onkin jo suljettu, ja vain kivenheiton päässä sekä Saksasta että Belgiasta sijaitsevassa Maastrichtissa kannabiksen myynti muille kuin paikallisille päätettiin kieltää jo vuonna 2005. Eräs coffee shopin omistaja (oletettavasti sellainen, jonka bisnestä turistit yksin pitivät pystyssä) vei asian oikeuteen, mutta joulukuussa Euroopan unionin tuomioistuin ilmoitti kaupungin päätöksen olleen täysin hyväksyttävä.
Tämä avaa tietysti mahdollisuuden samaan joka kaupungissa. Hallitus pohtiikin jo kuumeisesti, miten saada homma hoitumaan koko maassa. Ilmeisesti täällä asuvat saisivat käyttöönsä jonkinlaisen pössyttelypassin, jota vilauttamalla coffee shopin ovet aukeaisivat.
Idea on mielestäni jokseenkin hulvaton. Niin ne ajat muuttuvat, sanoisi varmaan mummoni tähän. Ruoka ei ole enää kortilla, mutta ruoho on.
