Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Nina Sarell
Hyvinvointi on Costa Rican toinen nimi. Costa Hyvinvointi Rica.
Kävin Costa Ricassa. Jo toinen kerta, kun minulla oli kunnia vierailla maailman onnellisimmassa maassa. Costa Rica on Nicaraguan rajanaapuri, ja eron naapurusten välillä saattaa haistaa jo raja-asemalta toiselle siirryttäessä.
Nicaraguan puolella rajaa on peltinen katos, jossa pitsiesiliinaiset matamit myyvät limonadia, banaanilastuja ja quesilloa, isoja juustolempareita, joita nautitaan pikkelssin ja hapankerman kanssa. Vanha, pyylevä nainen kulkee pyytämässä rahaa matkalaisilta suoltaen kovalla äänellä kukkaronnyörejä höllääviä raamatunlauseita. Iloista antajaa Jumala rakastaa, onkos kellään antaa kymmentä cordobaa?
Costa Ricaan saapuessa taloudellinen hyvinvointi, joka oli kolmen kuukauden Nicaraguassa oleskelun jälkeen kaukainen ja hieman unenomaiselta tuntuva muisto, läikähti rinnuksille kuin ämpärillinen trendikkään hajuista mutta kiusallisen sielutonta parfyymia. Kun saapuu pohjoisen naapurin puolelta ja on juuri nähnyt sen mummon ja ne iänikuiset juustot, hellyttävän kömpelöt matkamuistot, joita kukaan ei halua ostaa edes säälistä – miten sen sanoisi? Tuntuu aivan kuin koko ympäröivä maailma olisi televisio, ja Unicef-gaala vaihtuisi yhtäkkiä Miljonääriäiteihin. Yhtäkkiä tien varsille alkoi putkahdella huoliteltuja ja hyvin hoidettuja taloja, joita ympäröivät kauniin valkoisiksi maalatut, koristeelliset metalliaidat. Melkein kaikissa aidoissa oli kyltti, jossa varoitettiin vahtikoirasta. Banaanipellot kasvoivat pienten valtioiden kokoisiksi vihreiksi, hyvinvoiviksi meriksi.
Hyvinvoinnin rönsyt kurkottelevat Costa Ricassa niin vimmatusti kaikkialle, että jopa banaanit voivat siellä paremmin. Hyvinvointi on Costa Rican toinen nimi. Costa Hyvinvointi Rica.
Hyvinvointi syntyy tietenkin talouskasvusta. Talouskasvun moottorina toimii kuluttaja, jolla on setelirahaa ja kyseenalaistamaton, pyhä tarve syytää sitä ulos lompsastaan. San Josesta jäivät mieleen enimmäkseen kenkäkaupat. Kenkäkauppoja on niin paljon ja ne ovat niin suuria, että luulisi koko maailman ostavan lipokkaansa Costa Rican pääkaupungista.
Oli Costa Rica muutakin. Piti mennä luonnonpuistoon, mutta tuli muutos suunnitelmiin. Matkakaverini passi, kortit ja lompakko varastettiin jo reissun ensimmäisenä iltana. Turistien ryöstöt lisääntyvät sitä mukaa kuin turismikin. Tästä syytetään maahanmuuttajia, mutta ne keskenkasvuiset kanaljat, jotka uhkasivat minua viime vuonna viidakkoveitsellä ja veivät matkatavarani, sanoivat kyllä ihan costaricalaisittain että pura vida. Nicaragualaisilla ei ole samaa sanontaa eivätkä ne puhu yhtä vekkulilla aksentilla kuin ticot.
Turistien kollektiivinen onnellisuus on ehkä ryöstöjen vuoksi vaakalaudalla, mutta Karibian rannikolle pesiytyneet elämäntapahipit pysynevät tasaisen tyytyväisinä – bussin ikkunanraostakin sen jo haistoi, että kaikkialla, ihan kaikkialla kasvoi kannabista. Kovan raadannan tulokseksi naamioitunut vauraus sai uudet kasvot, kun ihan asiallisen oloisen hotellin omistaja alkoi puhua puoliääneen yhtiökumppaninsa kanssa pakettiautosta, joka toisi lastin sinne ja veisi toisen tänne. Rahat pestään lomaparatiiseissa, poliisit laittavat asiallista korvausta vastaan sormet korvakäytäviin, ja kohta jollain onnenpekalla on taas hieno auto ja talo meren rannalla.
Se, että Costa Ricassa ei erityisemmin pidetä nicaragualaisista, ei ole mikään salaisuus. Ticot ja nicat ovat kuin suomalaiset ja ruotsalaiset 1970-luvulla: köyhästä naapurista tuleva kouluttamaton duunariväki tuo tullessaan paitsi talouskasvua, myös puukkohippaa, rikollisuutta ja laitonta maahanmuuttoa. Tapasin paikallisen kreolin, joka oikein hermostui puhuessaan nicaragualaisista. ”Aina ne jaksaa valittaa köyhyyttään ja olla käsi ojossa. Eikö niillä muka ole kaikki ne samat mahdollisuudet kuin meilläkin? Minä pistän siemeniä multaan, ja minulla riittää maissia ja papuja, banaaneja ja platanoita ja vihanneksia! On ihan pelkkää laiskuutta, jos ei viitsi itse kasvattaa itselleen ruokaa!”
Minulla ei ollut tarpeeksi nasevia argumentteja, eivätkä Nicaraguan sodat, katastrofaalisen ketkut poliitikot, kuivuudet, tulvat, luonnonkatastrofit, kansan olematon koulutustaso tai aliravitsemus kelvanneet keskustelukumppanilleni argumenteiksi. Hänen mielestään nicaragualaiset olivat yksinkertaisesti niin tyhmiä ja laiskoja, että antoivat mieluummin lastensa nähdä nälkää kuin pistivät jyviä maahan.
Tulin keskustelusta surulliseksi, ja herkesin mietteliääksi. Costa Rica on suurenmoinen maa. Costa Ricassa on kaikkea. Kauniimpi luonto, enemmän biodiversiteettiä, luonnonsuojelua, koreampia kenkiä, kunnollista suklaata, korkeampi koulutustaso, paremmat palkat ja hienompi pääkaupunki. Maailman onnellisimmat ihmiset. Mutta miksi maailman onnellisin maa ja maailman 59. onnellisin maa Suomi muistuttivat niin paljon toisiaan?
Otin San Josesta viimeiset kunnon henkoset ennen bussin lähtöä. Hengitin sisääni ostoskarnevaalin. Pitkät kadut niin puhtaaksi harjatut, että pudotat lihapasteijan, poimit sen, puhallat ja jatkat syömistä. Tyytymättömän näköisen, kiireisen ihmismassan, joka oli sonnustautunut kauniisiin vaatteisiin ja oli matkalla töihin. Juopon, joka veti jotakuta ventovierasta nyrkillä naamaan seitsemältä aamulla siksi, että kyseessä ei sattunut olemaan costaricalainen. Hetken ajan me ja ne olimme samaa maata. Tunsin yhteisen, jaetun huolemme ja hämmennyksemme siitä, että kaikki on paremmin kuin hyvin, ja silti kaikkialla tuntuu olevan koko ajan enemmän alakuloa, välinpitämättömyyttä ja vihaa.
Ay, Nicaragua, nicaragüita. Sen tarina oli niin erilainen. Katselin ilmastoidun bussin ikkunasta rujon, karun maan rokonarpisia kasvoja, tienvarren suikaleella loputtomiin venyttäytyvää roskien värikimaraa, peltoja, joilla ei kasvatettu mitään, metsää, jota oli parturoitu liian paljon polttopuuksi, yksinäistä kauppamiestä, joka nosti ohikulkeville autoille paria kepin varteen keihästettyä iguanaa.
Palattuani Granadaan huomasin, että vanne sydämen ympärillä tuntui nyt pehmeämmältä, joustavammalta. Naapurit heilauttelivat kättä terasseiltaan. Koiranvahti oli laittanut omilla rahoillaan minulle illalliseksi salaattia, ranskanperunoita ja munakasta. Koira oli purrut riippukeinuun reiän. Mietin, että huomenna pitäisi paikantaa jotenkin se kuollut hiiri, joka parhaillaan haisi keittiössä. Liskot kiipeilivät seinää pitkin ja jos hiljentyi kuuntelemaan oikein tarkkaan, pystyi tuntemaan, miten maapallo vyöryi vaimeasti rahisten eteenpäin maailmankaikkeuden loivassa alamäessä. Minun oli niin hyvä olla.
