Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Nina Sarell
Jos muuttaa onnellisten maahan, tuleeko itsekin onnelliseksi?
Piñata: usein eläintä tai ihmistä esittävä, makeisilla täytetty hahmo, jota lyödään lastenkutsuissa silmät sidottuina mailalla tai kepillä, kunnes hahmo hajoaa ja makeiset leviävät maahan.
Puoli vuotta sitten irtisanoin itseni vakituisesta työpaikasta, tyhjensin vuokra-asuntoni, pakkasin tavarani ja lähdin etsimään onnellisuutta. Väli-Amerikka on siitä hyvä kohde, että tiettyjen maailmankuulujen onnellisuutta mittaavien tilastojen mukaan siellä ollaan huomattavasti onnellisempia kuin Suomessa. Vuoden 2008 Happy Planet -indeksi rankkasi Costa Rican maailman onnellisimmaksi maaksi, Nicaraguan 11. onnellisimmaksi, ja Suomelle lankesi sija 59.
Toivoin hiljaa mielessäni, että nicaragualaisten onnellisuus ikään kuin tarttuisi minuun jollakin mystisellä tavalla. Että jos muutat onnellisten maahan, tulet itsekin onnelliseksi. Kun puoli vuotta oli kulunut, istuin alas ja ryhdyin tekemään yhteenvetoa. Oliko niin käynyt?
Tarkastelin elämääni kriittisesti. Olin saanut uusia ystäviä ja sopeutunut hyvin nicaragualaiseen elämänmenoon, auttanut ja tullut autetuksi, saanut aikaiseksi eri asioita kuin Suomessa ja hankkinut aikaa ja tilaa ajatella elämää uusista näkökulmista. Minulla oli nyt oma koira, ja kuolemantuomiosta armahdettu Shakira-kana, jonka muuan riippumattoja myyvä perhe kiikutti minulle tuntikausien bussimatkan takaa Matagalpasta muka keittotarpeiksi. Uudet elikkoni toivat minulle iloa joka päivä. Mutta talooni oli murtauduttu ja minut oli ryöstetty. Paikalliset vatsataudit olivat kamalia. Kiireen ja stressin sai aikaiseksi täälläkin. Olin tuntenut paitsi iloa, myös pohjatonta alakuloa. En niinkään yksinäisyyttä, mutta kyllä, ulkopuolisuutta. Ennen kaikkea: mitään mullistavaa, joka olisi muuttanut elämäni suunnan kohti suurempaa ja kaikenkattavampaa onnellisuutta, ei ollut tapahtunut.
Tulin aatoksistani melankoliseksi. Samalla tiesin, että alakulo oli silkkaa typeryyttä. Oli naiivia ajatella, että elämä muuttuisi jossakin toisaalla toisenlaiseksi. Ehkä unelmat onnesta olivat vain yksi iso, elämän tarkoituksettomuutta ja tyhjyyttä sisälleen niellyt piñata. Ehkä onnellisuutta ei ollut olemassakaan – oli vain ihmisten iloa demonstroivat naamiot ja paskapuhe, joilla ne huijasivat muita uskomaan, että niillä pyyhkii paremmin kuin meillä. Huomasin usein kadehtivani ja kaipaavani onnea, joka ei ollut todellista. Kun ohi pyöräili nelihenkinen perhe – yksi lapsi polvella, toinen ohjaustangolla, äiti putkella ja isä satulassa – minä lisäsin kateudesta vihreänä kuvaan attribuutin: onnellinen perhe. Mutta kun onnellisen perheen pyörä purjehti ohitseni ja onnellisen äidin katse suuntautui muualle, onnellinen isä keskittyi tissieni tuijotukseen kuin formaldehydiin säilötty lehmän silmämuna.
Kävelin keskustaan, istuin kävelykadun baariterassille ja tilasin cheladan. Oluen, sitruunamehun ja suolan yhdistelmä houkutteli paikalle ystäväni, joka myy kadulla aamupäivisin kanaa ja banaanilastuja, iltaisin itse tekemiään rannenauhoja.
”Oletko sinä onnellinen?” kysyin, ja tiesin vastauksen jo valmiiksi.
”Joo, olen. Elämä on ollut minulle hyvä, Jumalan kiitos.”
Siinä sitä olikin aihetta kiitellä Jumalaa. Luku- ja kirjoitustaidoton 22-vuotias nuorimies, joka aloitti työnteon 7-vuotiaana ja karkasi kadulle vuotta myöhemmin, oppi ryyppäämään, haistelemaan liimaa ja myymään huumeita, kunnes teki 16-vuotiaana parannuksen ja pääsi etenemään ikuiseen hanttihommien ja rahapulan kierteeseen.
Mutta kun katselin likaiseen paitaan sonnustautunutta, katutappeluissa rupiseksi ja arpiseksi sämppääntynyttä ystävääni, korvieni välissä alkoi kajastaa heikko valo. Palasin kotiin. Muutaman päivän mietittyäni olin ratkaissut onnellisuuden salaisuuden. Tai ainakin tiedän nyt, miksi nicaragualaiset ovat onnellisempia kuin me. Kyse on käsite-erosta. Eli kun nicaragualainen puhuu onnellisuudesta, hän puhuu eri asiasta kuin me.
Antakaas, kun selitän. Suomalaiselle onnellisuus on elämän tärkein tavoite. Siksi hän alkaa rakentaa siltaa onnellisuuteen huomattavan varhaisella iällä. Tulevaisuudessa, siellä, missä tulet tuntemaan itsesi onnelliseksi, häämöttävät ensin luistimet, pelikonsoli, jalkapallocupin voitto ja ratsastusleiri, sitten opiskelupaikka, poikaystävä ja Erasmus-vaihto. Saavutat ja poksautat onnellisuuden piñatan toisensa jälkeen. Joskus sataa karkkia, joskus ei. Jatkat matkaa kohti seuraavaa asiaa, jonka arvelet lisäävän onnellisuuttasi. Meille onnellisuus on sellaista, suurten unelmien toteuttamista ja toteutumista. Karkkisade ei yleensä koskaan lankea taivaasta ilman ankaraa pieksäntää. Siksi teet säännöllisin väliajoin kymmenvuotissuunnitelman, paiskit töitä, ahkeroit ja uskot huomiseen.
Joskus saattaa käydä niin, että rakennelmasta ei tullutkaan siltaa onnellisuuteen. Tuli labyrintti. Tai sienirihmasto. Et enää tiedä, mistä suunnasta etsiä. Vaihtoehtoja on liikaa. Tai varman näköinen reitti päättyi umpitunneliin.
Nicaragualainen, se pidättäytyy huolellisesti nikkaroimasta yhtään mitään. Nicaraguassa suuret unelmat toteutuvat niin harvoin. Vain hullut uskovat kännisten turistien länsimaisiin satuihin, joiden mukaan kaikki on mahdollista – sen kun vain ponnistelet tavoitteidesi eteen. Se maailma, jossa kaikki on mahdollista, on toisaalla. Nicaraguassa onnellisuus on pidettävä kosketusetäisyydellä, iholla.
Köyhän onnellisuus ei ole mikään piñata, ei temppurata, ei projekti eikä jatkumo. Se on hyviä naurunlahjoja ja mielikuvitusta vaativa viritelmä, joka kootaan joka päivä uudestaan pienistä ilon hetkistä. Ne hetket ovat iholta haihtuvan lumihiutaleen kaltaisia, tuskin huomaat, ellet kiinnitä niihin huomiota: hyvä kupillinen kahvia, tyhjänpäiväinen hekottelu apteekkarin tai kadunlakaisijan tai naapurin kanssa, tarttuva melodia, makeat yöunet, ukkoporukalla jaettu litran olutpullo.
(Syöpäläisten riivaama koira jolkottaa kadulla nälkäisenä. Minä säälin koiraa, mutta sen hölkkä on rentoa, vapautunutta.)
Täällä, missä ei ole unelmia, onni on sadetta, joka saa pölyn laskeutumaan, rauhoittaa ja tyynnyttää kuuntelijansa, tekee ilmasta helpompaa hengittää. Onnea ovat puhelinyhtiön tarjoukset, joiden perässä juosta, ladata puheaikaa huippuhalvalla.
Minulla ei ole reseptoreja tällaiselle onnelle, mutta tunnen niiden puhkeavan iholleni vähitellen, maistelemaan niitä hiutaleita, niitä sulavia, viileitä hiutaleita. Tämä surun maa opettaa minua jahtaamaan niitä kielelleni kuin lapsi. Minä haluan hidastaa, antaa unelmien kuolla. Opettelen sitä nyt. Syön onnea ympäriltäni joka päivä, ilmaiseksi, kiitollisena kuin kerjäläiset.
