Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Elina Aintila
Perunoista ei Kolumbiassa ole pulaa, mutta espressokoukkuista potuttais.
Kaakao, peruna, kahvi, tomaatti, banaani, sokeri, maissi. Kaikki tavallisia ruoka-aineita, joita saa lähes jokaisesta suomalaisesta lähimarketista. Kaikki ruokia, joiden alkuperä löytyy Etelä-Amerikasta tai joiden kultivointi ja vienti muihin maanosiin on ollut tai on edelleen merkittävässä roolissa maanosan vientitaloudessa. Käsittelin kuukausi sitten Etelä-Amerikan arvometallien vientihistoriaa, jota keskiaikainen Eurooppa sai pitkälti kiittää sen aikaisesta taloudellisesta kehityksestään. (Kaava, joka näyttää toistuvan tämänkin vuosituhannen alussa.) Tänään käännän katseeni muihin raaka-aineisiin, joista Etelä-Amerikka, Kolumbia muiden maiden joukossa, on tullut maailmalla kuuluisaksi.
Bongasin helmikuussa paikallisen lehden, El Espectadorin, sunnuntainumeron ruoka&juoma -sivulta mielenkiintoisen jutun: kansainväliset baristojen (erikoiskahvintaitajien) maailmanmestaruuskisat järjestetään ensimmäistä kertaa Kolumbiassa. Jokseenkin mielenkiintoisen tästä uutisesta tekee sen, että Kolumbia osoittautuu ensimmäiseksi varsinaiseksi kahvintuottajamaaksi, joka arvostetun kilpailun pääsee järjestämään koko kilpailun 12-vuotisen historian aikana.
Vaikka Kolumbia on yksi maailman arvostetuimmista kahvintuottajista, kahvin asema kolumbialaisessa kulttuurissa ei ole kovin korkealla. Tilanne on sama kaakaon ja suklaatuotteiden kanssa: tavaraa viedään ulkomaille niin paljon, ettei kotimaan markkinoille jää kuin rippeet. Esimerkiksi tavallisissa kaupoissa myytävän suklaan laatu kammottaa intohimoista suklaanystävää. Jos haluat laatua Bogotán ulkopuolella, kannattaa suosiolla kysyä sveitsiläisperäistä monikansallista merkkiä, kuten Nestlé. Kahvista en voi sanoa aivan noin rumasti, mutta Bogotán ulkopuolella ei joka tapauksessa ole kahvinkaan suhteen kaupoissa juuri valinnanvaraa. Parhaimmat laadut viedään ulkomaille eikä katukaupassa ei ole harvinaista jauhaa paahdettujen kahvipapujen joukkoon paahdettuja herneitä ja maissinjyviä.
Kolumbialaiset itse juovat kahvinsa mustana tintona tai maidon kanssa caféena, kummatkin usein sokerin kanssa. Juuri muita vaihtoehtoja ei kahvin suhteen kolumbialaisissa kahviloissa ja ruokapaikoissa ole, etenkään tällaisissa pienemmissä kylissä, joissa itse olen kiertänyt. Kahvin vahvuusaste tietenkin vaihtelee keittäjän mukaan. Espressoa tai cappuccinoa on useimmissa paikoissa muuten turha mennä kyselemään. Kun astut sellaiseen paikkaan, jossa näitä kahta edellä mainittua variaatiota on tarjolla, tiedät sen kyllä kysymättäkin. Ja niin todennäköisesti tietää sen jälkeen kukkarosikin.
Kahvin, kaakaon ja arvometallien lisäksi Kolumbuksen aikaisten merenkävijöiden mukanaan tuomalla ruokosokerilla on ollut historiallisesti merkittävää vientiä Etelä-Amerikasta niin Yhdysvaltoihin kuin Eurooppaankin. Toisin kuin niin ikään muilta mailta tuodun kahvin, sokeriruo’on kolumbialaiset näyttävät ottaneen täysin omakseen ainakin kaikkien näkemieni sivutuotteiden määrästä päätellen: on panelaa, useammanlaatuista siirappia (jota hämmentävästi kutsutaan samalla nimellä kuin hunajaa, ’miel’), perus valko- ja täyssokerin lisäksi tietenkin. Itse asiassa monet kolumbialaisten juomista ja jälkiruuista perustuvat juuri panelan tai muiden sokeriruon sivutuotteiden käyttöön. Harvemmasta vain olemme täällä Euroopan puolella tietoisia. Eurooppalaiset tuntuvat omistautuneen korkeamman luokan gourmet’n kehittämiseen (ja sen maineen levittämiseen), sillä välin kun eteläamerikkalaiset ovat tyytyneet olemaan ylpeitä yksinkertaisista arkiherkuistaan. Siinä suhteessa kolumbialaisetkin ovat ihanan mutkattomia.
Muista alussa mainitsemistani raaka-aineista eurooppalaiset ovat omaksuneet ruokalautasilleen erityisen hyvin myös alunperin eteläamerikkalaiset perunat ja tomaatit. Maissiakin jo osataan hyödyntää, mutta siinä eteläamerikkalaiset kuitenkin edelleen hakkaavat eurooppalaiset 10-0. Eteläamerikkalaisten perinneruoka maissi on säilyttänyt vahvan amerikkalaisen pintansa, mutta kuinka hyvin miljoonat perussuomalaiset (ei sisällä viittausta vastaavannimiseen suomalaispuolueeseen) tiedostavat käyttävänsä jokapäiväisen ateriansa pohjana eteläamerikkalaista ruoka-ainetta? Olen usein joutunut hieman hämmentävän tilanteen eteen, kun minulta on kysytty suomalaisen lounaslautasen koostumusta. Kysyjät tietenkin odottavat jotain mullistavan erilaista, mutta joudunkin vastaamaan, että ”joo, kyllä meilläkin se peruna on aika arkiruokaa”. Meiltä vain puuttuvat paistetut plataanit ja riisi sen perunakökkäreen kavereina.
”Entä mitä hedelmiä teillä Suomessa syödään?” ”No, halpaa banaania on tarjolla vuoden ympäri ja chileläisiä omenoita.” Ja tietty, onhan meillä meidän marjat. Ruokakeskustelut käyvät pian tylsiksi. Ei ole pimennossa, että Etelä-Amerikan mantereelta kuljetetaan ulkomaille edelleen rahtilasteittain paikallisia hedelmiä ja vihanneksia – jopa niinkin pohjoiseen maahan kuin Suomi.
Näin rikkaissa luonnonolosuhteissa ja näillä monipuolisilla valikoimilla, joita on vuoden ympäri tarjolla, Etelä-Amerikalla on kyllä ehkä varaa viedä hedelmä- ja vihannesosastoa ulkomaillekin, mutta yksittäisellä Fifin kirjeenvaihtajalla olisi silti yksi pieni toive: että jos nyt ei edes sitä kahvimonopolin ulkomaanvientiä voisi vähän hillitä, jättäkää nyt edes näille paikallisille ainekset johonkin muuhun kuin mauttomiin muovisuklaisiin, joohan?
