Jakamisesta

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Nina Sarell

Jakamisesta on muodostumassa elämääni jotakin uutta, se on taianomainen kierre.

Suomen syrjäinen sijainti ja kansan pitkä metamorfoosivaihe saunamökeissä on varjellut meitä suomalaisia monelta pahalta: ristiretkiltä, siirtomailta ja afrikkalaisilta orjilta. Meillä ei ole taakkanamme vuosisatojen halki perässä raahattuja kollektiivisia palvelija ja herra -painolasteja. Siksi luulisi, että kehitysmaihin saapuessaan suomalaiset olisivat neitseellisessä tilassa, ilman valmista kiitollisuudenvelkaa ja jatkuvaa anteeksi kun olen näin rikas -tunnetta, valmiina mutkattomaan ja rentoon kanssakäymiseen paikallisväestön kanssa.

Sosiaalidemokratian vuodet ovat kuitenkin opettaneet meille suomalaisille, että köyhien nöyryyttäminen paskaduuneilla ei ole moraalisesti oikein. Esimerkki: minun mummoni ensimmäinen ammatti oli piika. Muutamassa kymmenessä vuodessa piikomisesta on kuitenkin paisunut semmoinen tabunköllykkä, että siivoojan tai pyykinpesijän palkkaamisen jälkeen heität todennäköisesti kaksi viikkoa sängyssä volttia jokseenkin joka yö ja mietit, mitä hirveää oletkaan mennyt tekemään.

Siksi minä olin päättänyt selviytyä yksin.

Samalla olin automaattisesti päättänyt myös opetella pesemään pyykkiä käsin betonista valetussa pyykinpesualtaassa, jonka pohjalla on aaltopeltikuvio. Sitä kuviota vasten niitä vaatteita kai piti jotenkin hangata. Lämmintä vettä ei tietenkään ollut, eikä koskaan tulisi olemaankaan. Lämmintä vettä näkee Nicaraguassa vilaukselta lähinnä pikakahvin valmistamisen yhteydessä.

Hankaaminen oli vaikeaa. Vaatteet menivät ärsyttäville, kierteisille rullille, enkä tiennyt mistä kohtaa ja miten kovaa niitä pitäisi oikein hangata. Yritin kaikin voimin puristaa pyyhettä kuivaksi, ja se valui noronaan vettä vielä, kun nostin sen narulle kuivumaan. Mittailin katseellani suorakaiteen muotoista muurien ympäröimää pihaa ja tajusin, että tulisin viettämään hyvän osuuden vapaa-ajastani tässä kauttaaltaan harmaassa, betonista valetussa laatikossa.

Miksen minä jumankauta ymmärtänyt tanssia ilosta joka päivä sen Upo Pesukarhun ympärillä silloin, kun minulla se vielä oli?

Olin kuullut tuttavaltani kolmen lapsen yksinhuoltajaäidistä, jolla ei ollut töitä. Tässä maassa se tarkoittaa sitä, että olet ongelmissa. Ääntä madaltaen, ympärilleni vilkuillen kysyin kerran tuttavaltani, voisikohan hän kenties kysyä tältä äidiltä, kiinnostaisiko häntä käydä siivoamassa taloni kerran viikossa ja pestä samalla vähän pyykkiä. Tuttava, amerikkalainen, kohotti kulmakarvojaan. Tajusi vallan hyvin, mihin olin häntä uunottamassa. Vähän sama tilanne kuin lapsena, kun usutin pikkuveljiäni kysymään äidiltä asioita, joita en itse kuollaksenikaan tohtinut ottaa puheeksi. ”Kysy saanko minä gerbiilin, kun kerran sinä sait sen kissan!”

Francia ei ainoastaan päättänyt ottaa tarjousta vastaan. Hän halusi tavata saman tien ja aloittaa työt välittömästi. Hän moppasi lattiaa ja lauloi. Pyykit oli pesty puolessa tunnissa. ”Tässäkö kaikki?” hän äimisteli. Ja sitten, aivan kuin kyseessä olisi ollut yksi työtehtävä muiden joukossa, hän alkoi opettaa minulle jakamista.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Ensinnäkin Francia oli sitä mieltä, että kotini varustetaso oli puutteellinen. Muutaman päivän päästä hän alkoi tuoda minulle astioita omasta kodistaan. Mummon vanhan kahvipannun. Ison muovisen karamellipöntön, johon voi laittaa sokeria. Pikakahvipurkin kahvinporojen säilömiseen. Hän toi minulle ylimääräisen lakanan ja päätti, että hänen vaatehyllynsä sopisi erinomaisesti minun makuuhuoneeseeni. Hän saattaa ilmestyä töihin mukanaan iso mikrorasiallinen ruokaa. Se riipii sydäntä kaikkein eniten. Tiedän, että vähän ennen työsuhteemme alkamista Francian perheessä syötiin kolme päivää pelkkää vitivalkoista höttöpullaleipää.

Eräänä lauantaina Francian lapset tulivat vierailulle, koska olin saanut jostakin idean viedä koko poppoon uima-altaalle. Lapset törmäsivät ovesta sisään ja ojensivat minulle lahjakassin. Kassissa oli vaaleansininen muovikoira – he tietävät jo, miten paljon pidän koirista – ja lasten lompakko. Näiden tavaroiden entiset omistajat katsoivat tyytyväisinä ilmettäni, kun löysin lompakosta kymmenen cordoban setelin. 8-vuotiaan Camilo-pojan säästöjä. Hänen äitinsä kertoi yrittäneensä selittää, että en tarvinnut sitä, ja että minulla oli jo rahaa. Camilon pää ei ollut käännettävissä.

”Niin niin, mutta Nina on antanut meille paljon enemmän.”

Ja silti myöhemmin päivällä huomasin, miten kuuden hengen uima-allasmaksun ja lounaan maksaminen jotenkin kirpaisi. Lasku oli suuri, mutta vaikka maksaisin sen kymmenen kertaa peräjälkeen, minulla olisi silti ruokaa ja koti. Sen sijaan lapsi, joka oli riehunut itsensä onnelliseksi ja väsyksiin uima-altaassa, oli vain muutama tunti sitten antanut innosta puhkuen minulle kaikki rahat, mitä hänellä oli. Teennäisyyteni, hyväntekijän kaavussa liihottava saita ja itsekäs omankilvenkiillottaja, laski seteleitä pöytään naama kireässä eitässämitään-virneessä, ja olisin voinut itkeä häpeästä. Minä en osannut. Halusin, mutta en osannut.

Viime torstaina oveni taakse ilmestyi tuntematon nuori tyttö. Tyttö istutti minut keittiön tuolille ja värjäsi hiukseni. Sillä välin, kun hiukset muhivat suklaanruskeassa, ammoniakinhajuisessa marinadissaan, hän leikkasi ja viilasi kynteni. Maalasi ne kauniin marjapuuron värisiksi ja kärjet valkoisiksi. Piirsi joka kynteen valkoisen kukkasen ja liimasi keskelle jokaista kukkasta pienen, vihreän korun. Sipaisi varren ja lehdet vihreällä. Laittoi varpaankynnetkin. Se oli lahja Francialta, ja maksoi varmasti ainakin saman verran kuin minä maksan hänelle viikossa, luultavasti enemmän. Ja minä opin, että on olemassa yksi vielä nolompi asia kuin pyykkien pesettäminen toisella ihmisellä. Ja se on se, kun ihminen, jonka pitäisi oikeasti ostaa itselleen vaikka jääkaappi, tuhlaa viikon palkan, jotta sinulla olisi kauniit varpaankynnet.

Miksi maksan palkkaa ihmiselle, joka palauttaa rahat korkojen kera minun varpaisiini? Siksi, että olen juuri oppimassa jotakin. Jakamisesta on muodostumassa elämääni jotakin uutta, se on taianomainen kierre, enkä halua rikkoa tätä taikaa. Joskus saat asioita, joita et välttämättä itse olisi hankkinut, vaikkapa kukkia varpaankynsiin. Mutta kun otat vastaan, tajuat, että annat samalla antajalle lahjaksi ilon; antamista tapahtuu maailmassa ennen kaikkea siksi, että siitä tulee itselle hyvä mieli. Francia hymyilee tyytyväisenä lappaessaan sokeria tosi hyvään karamellipurtiloon, joka on nyt minun. Minä, jolla on kaikkea, ihmettelen, kun mikään ei tunnu koskaan loppuvan jakamalla; opettelen sitä, että vaikka annat, mikään ei ole sinulta itseltäsi pois.

Francialle, jolla ei ole mitään – paitsi lapsensa ja kasa huolellisesti tiskattuja kahvi- ja karamellipurkkeja – tämä on kai aina ollut täysin itsestäänselvää.

Kommentoi Facebookissa
nina sarell