Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Ihan normaalin kirjan.

Eräässä punakantisessa kirjassa on lause, joka jäi vaivaamaan mieltäni:

”[Maa] pyrkii kaikin voimin tekemään kansasta onnellisesti veljeyden sitein yhteenliittyneen yhteisön poistamalla kaikki kansojen sisäistä yhtenäisyyttä uhkaavat näennäiset yhteiskunnalliset etujen ristiriidat, antamaan aulista apua taloudellisesti heikommille ja edistämään kaikkia hyviä ja terveitä, koko Kansan aineellista ja henkistä menestystä ajavia pyrkimyksiä.”

Miltä kuulostaa? Työväenliikkeen jaloimmilta päämääriltä? Tolstoilaisuudelta? Vai vastakkainasettelujen jälkeisen politiikan uskontunnustukselta? Angloamerikkalaiselta hyväntekeväisyydeltä?

No melkein: ote on Adolf Hitlerin uudenvuoden puheesta ulkomaiden diplomaateille vuodelta 1938. Se on esipuheena Otavan vuonna 1941 julkaisemassa Saksan tie -kirjassa.

Tarkoituksenani ei tässä blogissa ole yhdistää natsikorttia ja stalinkorttia ja muistuttaa sekä Neuvostoliiton että natsi-Saksan olleen totalitaristisia yhteiskuntia. Sen ovat tehneet jo monet. Päinvastoin: yritän muistuttaa, kuinka normaaleilta erilaiset poliittiset näkemykset tuntuvatkaan, kun niitä katsoo läheltä. Ja toisaalta, kuinka vierailta ne vaikuttavatkaan, kun niitä lukee tietäen, kuka ne esitti.

Saksan tie on siitä veikeä suomalaiskirja, että se on julkaistu sota-aikana, ja se on ”toimitettu 26 Saksan valtion ja kansallissosialistisen puolueen johtohenkilön avustuksella”. Kirjassa Göbbels ja kumppanit kertovat, miten maailma tulisi järjestää. Yhtäkään suomalaista tekijää ei mainita nimeltä.

Kirja muistuttaa, kuinka helposti riippumattomat media- ja kustannustalot valjastuvatkaan propagandavankkureiksi. Ei kai Otavalla mitään pakottavaa syytä ollut natsimielistä aineistoa levittää. Se teki sen vapaaehtoisesti, ihan omaa riippumattomuuttaan. Pertti Lassilan kirjoittamassa Otavan historiassa kustantamon kerrotaan asettuneen sotatalouden palvelukseen, ja tätä Lassila pitää ihan tavallisena käytöksenä. Vuosien 1944 ja 1946 välillä Saksan tie sitten poistettiin kirjakaupoista. Se ei enää kelvannut sensoreille: normaali ja tavallinen oli muuttanut muotoaan.

Otavan nettisivuilla tämä vaihe on kuitenkin unohdettu. Otavalle se ei enää ole normaalia. Sen sijaan nettisivuilla muistellaan, miten ”Suomalaisen yhteiskunnan ei ole aina ollut helppo hyväksyä Otavan kustannuspolitiikkaa”. Tällä he viittaavat vuonna 1963 Paavo Rintalan Sissiluutnantista nousseeseen kohuun. Otava jaksaa muistuttaa, miten se julkaisi tämän sotaa kritisoivan teoksen, vaikka “Otavan kirjojen boikotoimiseen kannustavia nimilistoja kerättiin ja 34 reservin kenraalia protestoi kustannuspäätöstä vastaan”.

Niin muuttuu maailma: ensin julkaistaan vähän natsipropagandaa, sitten sensuuri kieltää sen ja lopuksi unohdetaan, että näin koskaan kävi. Silloin muistetaan enää sotakritiikki. Saksan tien tarina on hyvä osoitus siitä, miten kulloinkin vallassa oleva politiikka normalisoituu – ja miten nopeasti tämä normaliteetti halutaan myöhemmin kieltää.

Entä miltä näyttää nykyajan propaganda sotaakäyvissä maissa? Tai vaaleja odottavassa maassa? Kuka huseeraa talouden – anteeksi, sotatalouden – palveluksessa? Jokainen päätelköön itse. Tai sitten voi käyttää apuna Googlea. Kun hakusanoiksi laittaa Saksan tie, vastaan tulee Elinkeinoelämän keskusliiton Lasse Laatusen toteamus: “Suomen ja Saksan tilanne on väestön ikääntymisessä samankaltainen. Saksan tie on meidänkin tiemme.” Eläkepolitiikassa.