Huonosti käyttäytyvät aikuiset

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Elina Aintila

Kun illanvietot kääntyvät intensiivisiksi.

Kehitysmaista puhuttaessa on helppo huomaamattaan lipsahtaa alentavaan, kolonialistis-patriarkkaalisen diskurssiin. Länsimaisella mittapuulla kehittymättömämmistä kulttuureista on esimerkiksi liiankin helppo sanoa näiden ”kulkevan vielä lapsen kengissä” niin yhdessä kuin toisessakin asiassa – mikä on sinänsä aivan kuvaavaa, kunhan ei projisoi sanontaa koko kansakuntaa tai sen ominaisuuksia määritteleväksi.

Otan silti tässä blogissa tietoisen riskin kutsumalla kolumbialaista juomakulttuuria kehittymättömäksi. Ongelma on väkevä aguardiente, jota vedetään humaltumispisteeseen saakka ja heittäen sen ylikin: kerran avattua pulloa ei koskaan jätetä puolityhjäksi eikä ilta pääty ennen kuin viimeinenkin avattu pullo on tyhjä. Tässä kontekstissa monet kolumbialaiset aikuiset ihmiset muuttuvat helposti itsekkäiksi ja huonosti kasvatetuiksi lapsiksi, jotka ovat tottuneet saamaan tahtonsa läpi maanittelulla, kiristyksellä, uhkailulla ja mököttelyllä. Vastaavasti samassa tilanteessa toinen osa kolumbialaisista käyttäytyy kuin näiden kiukkuilevien lasten tahdon edessä taipuvat avuttomat vanhemmat, koska eivät osaa muutakaan tehdä.

Tämä koskee muuten älykkäitä ja fiksujakin aikuisia paikallisissa illanviettotilanteissa. Pienessä maanittelussa ei toki ole mitään vikaa, sen voi ottaa leikkisenä kutsuna sosiaaliseen tapahtumaan, jossa on tarkoitus pitää yhdessä hauskaa, otti sitten enemmän, vähemmän tai ei sitten ollenkaan. Olen onnekseni kohdannut myös aikuisesti käyttäytyviä aikuisia myös kolumbialaisessa illanvietossa. Liian usein olen kuitenkin törmännyt ensimmäisen koulukunnan edustajiin: sinnikkäisiin, uhkaileviin ja mökötteleviin maanittelijoihin, jotka yrittävät vedota seuransa nk. sosiaaliseen omatuntoon, jotta heille itselleen ei – syystä tai toisesta – tulisi huono mieli. ”Hei, älä nyt pilaa iltaa olemalla tuollainen…”, ”Juo nyt minun seurakseni”, ”Et voi kieltäytyä, juomme maljan Sinun kunniaksesi!” Tai jos ystävät armollisesti sallivat toisen pysytellä vesilinjalla, tämän lähtöä pitkitetään uskomattoman sinnikkäin vaatimuksin ja konnankoukuin.

Tämän ”maanittelukulttuurin” läpi opin toki jo varhain näkemään – muttei aina viitsi olla ”julma”. Joustoja ja myönnytyksiä on tehty välillä suuntaan ja toiseenkin: liian monesta torjunnasta kolumbialainen maanittelija ottaa nokkiinsa. Elämä olisi hankalaa, jos saisi täydellisen vastarannankiisken tai tylsimyksen maineen. (Joskin silloin jäisi enemmän aikaa arvostamalleni yksinolollekin… Hmm?)

Selän takana supattelijoitakin riittää: kuvitteleeko tuo olevansa muita parempi, kun kehtaa kieltäytyä juomakierroksesta?

Välillä Kolumbiassa oleminen ja paikallisen väestön kanssa seurusteleminen on kuin epävarmojen teinivuosiensa uudelleenelämistä, vaikkei minulle tosin koskaan ennen olekaan ollut vaikeata kieltäytyä ylettömistä viinantuputtajista. Ehkä minulla on ollut ystävien suhteen hyvä onni, etteivät he koskaan ole käyneet toisen omaa tahtoa vastaan. Kolumbiassa olen kohdannut hieman toisenlaisen kulttuurin.

Kolumbia on osoittautunut oikeaksi helmeksi oman tahdonvoimani ja lujuuteni koetinkivenä. En ole koskaan joutunut seisomaan yhtä arkipäiväisissä asioissa niin lujasti omalla kannallani kuin täällä. Väittäisin jopa kolumbialaisessa arjessa olevan kyse tahtojen taistelusta. Tämä heijastuu maahan syvästi juurtuneessa tinkimiskulttuurissakin. Täällä tingit kaikesta: vaatteista, bussimatkoista, yöpaikan hinnasta – ja jopa omien päätöstesikin puolesta. Katalonialainen ystäväni heitti kolumbialaisista ystävistämme lämpimän vitsin, että täällä tingitään jopa tervehdyksistä. Kahden kolumbialaisen aamuinen dialogi: ”Hyvää huomenta!”, ”Ei. Vain pelkkää ’huomenta’.” Alan pikkuhiljaa taipua ystäväni näkökannan puolelle. Kolumbiassa määrätietoisin voittaa, missä tahansa asiassa.

On tervettä haluta jakaa ilonsa ystäviensä ja vieraidenkin kesken, mutta siihen en ole vielä oppinut sopeutumaan, että pitäisi hankkia itselle krapula vain siksi, että seurueen muut jäsenet pysyisivät hyvällä tuulella. Kokemukseni Kolumbiasta on, että sosiaalinen paine on monessa tilanteessa valtava – kolumbialaiset osaavat olla hyvin painostavia ja ns. intensiivisiä (sitä kutsutaan täällä ’ser intensoksi’) – mutta johonkin kulttuurivaihtolaisenkin on vedettävä rajansa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Kommentoi Facebookissa
elina aintila