Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Timo Harjuniemi
Ei tätä kaupunkia voi kuin rakastaa.
Paitsi kaikki hyvä myös tämä blogi päättyy aikanaan – tarkemmin sanottuna tämän merkinnän myötä. On nimittäin tullut aika jättää viriili Berliini taakse ja palata Suomeen, sinne missä on kallista ruokaa, Mikael Pentikäinen ja Elinkeinoelämän keskusliitto.
Älkää kuitenkaan vaipuko epätoivoon, arvon lukijat (uskallan käyttää monikkoa, sillä erästä kirjoitustani oli jaettu Facebookiin muistaakseni peräti kolmesti, kiitos siitä!). Kuluvan vuoden aikana olen nimittäin meritoitunut siinä määrin arvovaltaiseksi Berliini-ekspertiksi, että tämän kommentaarin jälkeen voitte olla lukematta enää ainuttakaan juttua tästä maanmainiosta kaupungista. (Kyse on ihan oikeasti merkittävästä ajankäytöllisestä voitosta, sillä Oulun yliopiston journalistiikan laitoksen mukaan 15 prosenttia suomalaistiedotusvälineiden jutuista – eikä luvussa ole mukana HS.fin kolumneja – käsittelee tätä nykyä Berliiniä.)
Ei Berliiniä ihan syyttä mystifioidakaan. Edullisen elintason, verrattain erinomaisen asuntotilanteen ja sallivan oloisen byrokratian ansiosta Berliinistä on kehkeytynyt sosiaalisen pääoman ja viriilin luomistahdon keskittymä. Kaupunkiin on luvattoman helppo retkahtaa; välillä tuntuu siltä kuin kaikki, mikä nyt ylipäänsä on kivaa ja hyvää, on kätten ulottuvilla. Jos jonkinmoista festivaalia ja tapahtumaa järjestetään ympäri vuoden, ruoka on hyvää ja halpaa, ja oluella saa kurkkunsa kosteaksi puoli-ilmaiseksi.
Eipä sillä, että tämä ihan mikään auvola kuitenkaan olisi. Työelämä on, kuten aiemmin todettua, aika raakaa. Resuisen kaupungin työttömyysprosentti huitelee reippaasti Saksan keskiarvojen yläpuolella, ja palkat ovat pienet. Ja mitä prekaarin, maasta toiseen vaivatta viipottavan ja koulutetun tietotyövoiman hyväksikäyttöön tulee, Berliini on varsinainen koelaboratorio. Pätkäduunit, riistoehtoiset harjoittelut ja 400 euron minityöt – nämä kannustavan sosiaalipolitiikan ja kolmannen tien sosiaalidemokratian manifestaatiot – ovat arkea luvattoman monelle berliiniläiselle. Lisäksi arki saattaa olla aika marraskuista Berliinissäkin: metro jättää ja rahat tuppaavat loppumaan.
Ja siltäkään ei tätä kaupunkia voi kuin rakastaa.
