ApuPaku lähtee kohti Gambiaa

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Evi Ekroos

Avustusmatka Afrikkaan, omaan itseen, ystävyyden juurille.

”Miksi sen nimi on Apupapu?” kysyi isoäitini kuullessaan ensikerran yhdistyksestä. Sen jälkeen olen saanut huomata, ettei kavereideni kuulo ole sen parempi. ”Apupatu, aika groovi nimi!” Papu, patu taikka paku, oleellisinta kaikessa lienee kuitenkin apu, jota joukko innokkaita vapaaehtoisia ovat valmiita viemään sinne minne tie heidät ikinä johdattaa. Tällä kertaa päämääränä siintää pieni Pakau Penku kylä Gambiassa. Matkaan lähdetään kahdella pakettiautolla, jotka on lastattu täyteen tavaraa, ihmisiä ja suuria unelmia.

”Voin antaa sulle kuule rahaa, että voit lentää sinne.” Siinä onkin ollut hommaa selittää mammalle, ettei kyse ole rahasta. Itse asiassa lentämällä pääsisi halvemmalla, ja perilläkin olisi jo saman päivän aikana. Matkustaessani kuitenkin Afrikkaan lentämällä viime vuonna, näin ikkunasta pelkkiä pilviä, kunnes yhtäkkiä olin keskellä hiekkaa, kuivuutta ja piikkikasveja. Kolme viikkoa meni toipuessa, ja sitten olikin jo melkein aika lähteä takaisin Suomeen. Matka oli kyllä mukava, mutta edelleen löydän itseni miettimästä, että mitäköhän sillä reissulla oikeastaan tapahtui. Sen siitä saa, kun kulkee pää pilvissä.

Itselleni päätös hypätä maanteitse liikkuvan hyväntekeväisyysyhdistyksen kyytiin oli siis oikeastaan helppo. Halu oppia uutta, nähdä maailmaa, matkustaa ja kierrättää hyviä tekoja samanaikaisesti oli hautonut alitajunnassani jo pidemmän aikaa. Sitä saa mitä tilaa ja ennen kuin ehdin kunnolla huomatakaan, olin täysin rinnoin mukana projektissa, joka tulisi viemään minut toiselle puolelle maailmaa, minulle ennestään melko tuntemattomien ihmisten kanssa. Kilometrejä kertyisi mittariin monia tuhansia ja edessä olisi varmasti niin pitkää suoraa kuin mutkaistakin tietä, kuopista puhumattakaan. Kuulostaa ihan elämältä.

Matkaa on toden teolla järjestelty kaksi kuukautta, ja vihdoin kaikki näyttäisi olevan valmista. Lähtö on jo ovella, ja henki ryhmän sisällä on tiivis. Avustusmatkassa ei ole kyse pelkästään aineellisesta avusta, jota matkalaiset vievät Suomesta maailmalle vaan myös siitä arkipäiväisestä avusta, jota jokainen tarvitsee ottaakseen askeleita elämässään eteenpäin. Asua ja matkustaa pienenä yhteisönä tien päällä on jo sinällään iso haaste, jonka kunnialla selvittämiseen tarvitsevat matkalaiset apua toinen toisiltaan. Uskomme todellisen halun auttaa syntyvän pohjimmiltaan siitä, että tietää tarvitsevansa sitä kipeästi itsekin joka hetki, ja tietäen saavansa sitä, kun on valmis antamaan omastaan. Ken itselleen onnea toivoo, hän muita palvelkoon! Siinä viisautta kerrakseen, jonka sisäistämiseen meneekin sitten koko elämä.

Moni asia saa alkunsa parhaillaan. Tämä on ensimmäinen matkani pakettiautolla yhtään mihinkään, tämä on ensimmäinen kerta, kun olen pois kotoa näin pitkään, tämä on ensimmäinen ikinä kirjoittamani blogi. Moni on sanonut aloittamisen olevan vaikeinta kaikessa, mutta siitähän se kaikki vasta alkaa. Sadut alkavat sanoilla: ”Olipa kerran” ja Raamattu sanoilla: ”Alussa oli”. Tämä ei kuitenkaan ole satua eikä herran tähden mitään Jumalan sanaa. Rukoilen silti siunausta matkalle mukaan ja onnellista loppua kuten saduissa. Toivottavasti moottorimme ei hajoa keskellä Saharaa, toivottavasti hyttyset siellä ei syö ketään meistä elävältä, toivottavasti emme haaksirikkoudu maantierosvojen käsiin, toivottavasti otamme opiksemme kaikesta mitä tapahtuu, koko ajan, aamen. Toivossa on hyvä elää, pitäkäämme kädet ristissä, peukut pystyssä ja nyrkit taskussa. Elämä on ihmisten parasta aikaa ja bloginkin lopussa on uusi alku. Olipa kerran auto, moottori ja suuria unelmia!

Kommentoi Facebookissa
evi ekroos