Ajatuksia maalta ja viidakosta

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Elina Aintila

Paratiisielämää kolumbialaisten maanviljelöiden kanssa.

Pöllyäviä hiekkateitä, moottoripyörätaksilla kuljettuja reittejä, jotka muistuttavat enemmän motocrosslenkkiä kuin tavallista päällystämätöntä kylänraittia; joen yli sortuneita siltoja… Nämä ovat maisemia, joita olemme kulkeneet viimeisen parin viikon ajan. Olemme eläneet kolumbialaisten maanviljelijöiden kanssa, nukkuneet yömme seinättömien palmunlehvälaavujen suojissa riippumatoissa hyttysverkon suojissa. Olemme kävelleet mitä erilaisimpia kasveja ja hedelmiä kasvavien jyrkkärinteisten peltojen poikki, nähneet hieman viidakkoakin ja kokeneet sääriä pirullisesti raapivaa kasvillisuutta. Lenkkarini ovat täyttyneet harmaasta jokisärkkien hiekasta, olen käynyt asioillani vieressä röhkivä possu käymäläseuranani ja kylpenyt kyykkysiltään peltiämpäristä vettä itseni päälle kauhoen avokattoisen bambuhökkelin suojissa. Sain pienen tauon tästä elämästä ajaakseni viereiseen kylään kirjoittaakseni teille nämä reissuajatukset.

Näiden alkeellisten olojen edessä näen konkreettisesti, mistä me kehittyneiden maiden ihmiset maksamme omaan yhteiskuntajärjestykseemme sitoutuessamme: puhtaasta mukavuudesta ja laiskuudesta – ja toki terveydenhuoltojärjestelmästä ja muista kehittyneen infrastruktuurin parissa kasvaneen ihmisen itsestäänselvinä pitämistä eduista.

Näen tosin myös sen, ettei maallakaan ole hullumpaa, moni elämän perustarve täyttyy täysin maan antimilla: katto pään päälle, kylpyhuone, ruoka, viitseliäs tekee itse jopa vaatteet ja saippuansakin. Lattia voi lämpimissä maissa olla vaikka savimaasta. Vaatteet, tavarat ynnä muut sellaiset hyödykkeet likaantuvat nopeammin kuin steriilissä suomalaiskerrostalossa asuessa – mutta ainahan tavarat voi pestä ja puhdistaa. Monet perusasiat hoituvat, kun oma terveys, perheenjäsenet tai muu yhteisö vielä mahdollistaa taloudenpidon. Työtähän omavaraistaloudessa riittää, vaikka aamusta iltaan, mutta eihän työnteko ole mikään hullumpi asia. Toisaalla ihmiset myyvät aikaansa hyvästä tai huonommasta palkasta ulkopuolisille ‘työnantajille’. Yhteiskuntaamme kehittynyt sanasto alkaa aina lähemmässä tarkastelussa tuntua hiukan absurdilta. Missä vaiheessa erkanimmekaan yksinkertaisen elämän paratiisista?

Huolimatta siitä, olisimmeko itse valmiita elämään edellä kuvaamassani maanpäällisessä paratiisissa, toisissa todellisuuksissa tämä paratiisi on ainoa elämä ja toimeentulo, jonka tuntevat ne maalla jäljellä olevat kolumbialaiset, jotka eivät vielä ole joutuneet pakenemaan milloin minkäkin ryhmän aseellisia joukkoja kaupunkeihin (lue edellisistä blogeista esim. Erään väkivallan luonne). Kolumbian maaperä on uskomaton rikkaus, minkä ovat huomanneet niin riistomieliset monikansalliset yhtiöt (Kullan kallis hinta) kuin paikallisten laittomien bisnesten pyörittäjätkin.

Väkivaltaisuuksien myötä Kolumbian 4,4 miljoonaa mailtaan ajettua maansisäistä pakolaista eivät toki menettäneet maan syvyyksissä piileviä öljy- ja muita mineraalirikkauksia, vaan jotain paljon tärkeämpää – elantonsa maasta ja eväät oman tulevaisuutensa rakentamiseen.

Projektitöidemme kautta järjestömme Internacional Peace Observatory (IPO), lukuisten muiden paikallisten ja kansainvälisten rauhanjärjestöjen kanssa, yrittää luoda muun muassa näille maistaan taisteleville viljelijöille mahdollisuudet tulevaisuutensa vakauttamiseen. Syrjäisillä seuduilla laitkaan eivät ole hyödyksi ilman keinoja valvoa niiden täyttymistä. Näissä oloissa rauhanjärjestöt toivovat voivansa ulottaa niin maansisäisten kuin kansainvälistenkin viranomaisten silmät näkemään maanviljelijöiden hädän – ettei valta siirtyisi voimakkaammalle, viidakkoveitsien ja konekiväärien laille.

Presidentti Santosin kauden alusta (elokuu 2010) lähtien tekeillä ollut laki mailtaan ajettujen maiden palauttamiseksi – alue, joka arvellaan eri viranomaislähteiden mukaan yhteensä 3–8 miljoonan hehtaarin kokoiseksi – yrittää osaltaan työskennellä ongelman kanssa. Edistystä on jo se, että presidentti tunnustaa maassaan käydyn konfliktin (toisin kuin edeltäjänsä), mutta todellinen edistysaskel olisi maanviljelijöiden tilanteen konkreettinen helpottuminen.

Kommentoi Facebookissa
elina aintila

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu