Teksti Elina Aintila

Puheenvuoro hieman toisella tavalla häiriintyneelle joukkiolle.

Noin pari viikkoa sitten kanssabloggaajani Oona Juutinen kirjoitti otsikolla ”Yhtä suurta häiriintynyttä perhettä” Euroopassa leviävästä valitettavasta äärioikeistolaisilmiöstä nimeltä EDL (English/European Defence League). Tänään kerron teille toisenlaisesta häiriintyneiden perheestä, joka on vielä laajemmalle levittäytynyt ja vapaana ryhmittymänä paljon vanhempi ilmiö kuin viime vuonna perustettu ”fudishuligaanien” kerho.

Tämä ryhmä on häiriintynyt hiukan luovemmalla tavalla. Puhun kansainvälisen yhteistyön rakentajista: vapaaehtoistyöntekijöistä ja heidän tukijoukoistaan.

Minkälaisia ovat ihmiset, jotka jättävät oman maansa taakseen uppoutuakseen, lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi, avustamaan muiden maanosien kansalaisia? Seikkailijoita? Haihattelijoita? Piripäähippejä? Toivottomia maailmanparantajia? Suuremman luokan idiootteja? Entä minkälaisia ihmisiä työskentelee heidän rinnallaan itse paikan päällä?

Oman vapaaehtoisprosessini aikana, mukaanlukien matkaa edeltävän valmistautumisajan ja itse työssäoloaikani, olen tavannut useita suomalaisia ja vielä useampia ulkomaalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä sekä omasta järjestöstäni että sen ulkopuolelta. Subjektiivisen satunnaisotannan perusteella suurin osa kansainväliseen vapaaehtoistyöhön hakeutuvista on tavallista, itseään ja elämänsuuntaansa hakevaa nuorta väkeä. (Sen sijaan, että suuntaisivat turhautuneisuutensa riehumalla kaduilla protestoimassa pelkäämiään mörköjä vastaan, toiset valitsevat rakentavamman ratkaisun.) Nämä nuoret eivät kuvittele parantavansa maailman ongelmia taikaiskulla, eivätkä kuvittele kohtaavansa vieraita kulttuureita ongelmitta. Sen sijaan he ovat kylläkin lähteneet hakemaan elämäänsä uutta perspektiiviä.

Mutta eivätkö nämä nuoret avustustyöntekijät siis lopulta osoittaudukin suuremman luokan egoisteiksi; toiset lähteneet karkuun tylsää elämäänsä, toiset ovat ehkä karussa jotain suurempaa. Se, että ekskursionsa ohella pystyy maksamaan edes jollekulle takaisin sen ajan, jonka on itsensä kehittämiseksi ottanut, on vain suuri plussa. Tämä on yksi tapa ajatella asiaa.

Entä minkälaisia ihmisiä työskentelee nuorten seikkailijoiden rinnalla? Tavallisia, asialleen omistautuvia ammatti-ihmisiä. Riippuen siitä, missä työpaikassa kukin vapaaehtoinen päätyy vapaaehtoisjaksonsa suorittamaan, kokemukset vaihtelevat. Paikallistenkin työntekijöiden joukossa saattaa vapaaehtoisia, ja työ harvoin rajoittuu muusta yhteiskunnasta erotettuun piiriin.

Puhun ehkä enemmän omista kokemuksista kuin tässä kontekstissa saisin, mutten toisaalta omasta päästänikään keksi tapaamiani ihmisiä ja heidän jakamiaan kertomuksia.

Kokemukseni reissusta on, että vaikka suurin osa lähtijöiden ja paikallista tukityötä tekevien joukosta on päällisin puolin tavallisia pallontallaajia, joukossa on myös tavallista suurempi keskittymä todellisia helmiä ihmisiksi: keskittymishäiriöisiä, määrätietoisia, rohkeita, uteliaita, asialleen omistautuvia taivaanrannanmaalareita, joilla on kyky nähdä maailma toisenlaisista näkökulmista. Toisilla on hämmästyttävä kyky nähdä kaikkialla ympärillään paljastusta odottavia tarinoita. Se vaatii suuren määrän kykyä kuunnella, vielä enemmän uteliaisuutta sekä kykyä eläytyä kuuntelemaansa tai näkemäänsä tarinaan intohimoisella taiteilijanotteella. Toisilla on valtava kyky ja halu omistautua tärkeäksi kokemalleen asialle, oli se sitten ihmisoikeudet, vapaus tai korruptionvastainen taistelu. Molempien kuvauksien mukaiset tyypit ovat tehneet minuun tällä reissulla yhtä lähtemättömän vaikutuksen. Oman lähtöni suurin motiivi oli niin fyysinen kuin henkinenkin maisemanvaihdos. Juuri näitä inspiroivia tyyppejä lähdin etsimään. Etsivä löytää, seura vetää puoleensa, ja mitä kaikkea muuta sitä voisikaan sanoa?

Väheksymättä yhtään matkassa olevia tavallisia surffareita, jotka lähtivät reissuun ilman suurempia intohimoisia päämääriä (ja joihin myös itse katson kuuluvani), ihmettelemässä, nauttimassa ja kokemassa kulttuurienvälistä vaihtoa, tahdon nostaa esiin ne, jotka näkevät maailman hiukan avoimemmin silmin.

Annan vuoron Quitossa työskentelevälle Udolle, joka jätti viimeiseltä yhteiseltä viikonloppureissultamme kameraani muiston. Siinä, missä me muut seurueen jäsenet keskityimme nauttimaan huimaavasta kaksoisputouksien pauhusta, Udo näki kuvaamista vaativan tarinan. Vain kahdeksan kuukautta vierailuamme ennen vesiputouksia oli ainoastaan yksi – ja uuden vesiputouksen synty voi olla väkivaltainen.

Kuvateksteissä tulkintani Udon kertoman perusteella.

Kahdeksan kuukautta aiemmin taustalla näkyvän kiviautiomaan tilalla oli vihreä paratiisi-idylli, jossa ylemmässä kuvassa esiintyvä rouva piti miehensä kanssa majataloa.

Räjähdystä muistuttanut vedenpurkaus raunioitti hetkessä koko paratiisin. Se synnytti samalla kuvassa näkemämme vasemmanpuoleisen vesiputouksen. Luonnonkatastrofi vei myös neljän majataloasukkaan hengen. ”Vain sattumalta pelastuimme itsekään tuholta. Jos emme olisi sinä tiettynä aamuna poistuneet alueelta – jonkin oudon tuntemuksen vuoksi, jonka sinä aamuna saimme – olisimme mekin kuolleet samassa turmassa”, kertoi tuhoutuneen majatalon pitäjä.

Kivi, jonka päällä istumme on sinkoutunut räjähdyksessä juuri niiltä sijoilta, missä tänään näemme pauhaavan vesiputouksen.

Pikkuhiljaa alkaa jälleenrakennus ja turistit vaeltavat ihailemaan vaikuttavaa luonnonilmestystä.

Vuelve a empezar – aloita alusta. Majatalonpitäjien on yritettävä.

Baños, Ecuador. Kuvat: Udo Nonner.