Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Ada-Maaria Hyvärinen
Ummikon ei kannattaisi lähteä vapaaehtoistyöhön.
Normaalisti luulisi, että ulkomaille lähdetään sekä pois omasta kotimaasta että tutustumaan vieraaseen maahan. Äärimmäisen kiinnostavia ovatkin ihmiset, jotka lähtevät ulkomaille olemaan maanmiestensä kanssa.
Lomailun yhteydessä ilmiön vielä jotenkin käsittää. Kykenen hyvin hahmottamaan, että joku haluaa lentää perheineen Kanarialle nauttimaan auringonpaisteesta, merestä ja siitä tunteesta, että ei olla kotona. Monista olisi tyhmän tuntuista asua hotellissa ja syödä ravintolassa omassa kotikaupungissa. (Minusta ajatus ei sinänsä ole tyhmä. Jos lomalta haluaa hotellissa asumista ja ravintolassa syömistä, miksi mennä merta edemmäs kalaan?)
Jännäksi menee, kun joku lähtee vapaaehtoistyöhön kuudeksi kuukaudeksi Kreikkaan, asuu samassa talossa eri kansalaisuuksia ja kieliä edustavien vapaaehtoisten kanssa – ja kieltäytyy puhumasta englantia, saati sitten kreikkaa.
Syynä voisi tietysti olla vilpitön auttamisen halu. Sitä on kuitenkin vähän vaikea uskoa tässä yhteydessä. Totta kai jokainen vapaaehtoinen tekee jotakin hyödyllistä ja toivottavasti tuottaa vastaanottavalle organisaatiolleen enemmän hyötyä kuin haittaa. Aika harvalla olisi kuitenkin pokkaa väittää, että ensimmäinen syy lähteä EVS-vapaaehtoiseksi on huoli kreikkalaisten lasten kulttuurikasvatuksesta tai vanhusten kotien siisteydestä. Eiköhän siinä enemmänkin houkuta mahdollisuus päästä ulkomaille ja saada uusia kokemuksia.
Vaikka kreikan kieli ei kaikkia jaksa kiinnostaa, useimmat vapaaehtoiset suhtautuvat Kreikkaan maana uteliaasti, nauttivat matkustelusta ja uusien paikkojen näkemisestä, iloitsevat, uusiin, erilaisiin ihmisiin tutustumisesta eivätkä koskaan kyllästy keskustelemaan eri maiden käytännöistä ja kulttuureista. Tämä ei yllättäne ketään. Jotenkin joukkoomme on kuitenkin eksynyt muutama sellainenkin, joita ei tunnu kiinnostavan muiden kuin samasta maasta kotoisin olevien seura. Äärimmäisimmillään tämä saattaa ilmetä kokonaan englannin puhumisesta kieltäytymisenä.
Kyllä minä senkin ymmärrän, että joidenkin on vaikea ilmaista itseään vierailla kielillä, ja että muutaman vieraassa maassa vietetyn kuukauden jälkeen oma kotimaa näyttäytyy nostalgisessa valossa. On se minustakin mukavaa, että Xylokastrossa on minun lisäkseni yksi suomalainen, jotta voi välillä keskustella jonkun kanssa, jolle ei tarvitse selittää, mikä kumma on isonen tai ylioppilaslakki tai Demi. Mutta jos minua ei kiinnostaisi puhua englantia ja oppia muiden maiden kulttuureista, en varmasti olisi täällä nyt.
Silti täältä löytyy esimerkiksi eräs ranskalainen (totta kai) poika, joka ei puhu koskaan englantia, ei tee projektissaan paljon mitään, ei ole oppinut muutaman kuukauden aikana lainkaan kreikkaa, ei matkustele mihinkään eikä tee oikeastaan mitään muutakaan, mitä ei voisi tehdä kotimaassaan. Miksi hän on täällä? En voi saada selville. En osaa ranskaa.
Kansainvälisestä vapaaehtoistyöstä kirjoittaa myös Elina Aintila blogitekstissään Sopivasti häiriintyneiden kerho.
