Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
Washingtonissa valkoiset muuttavat mustien alueille, ja joskus tapahtuu pahoja.
Asun mieheni ja poikani kanssa Washingtonissa naapurustossa, jota kuvaillaan hienotunteisesti sanoilla in transition, muuttumassa. Tämä tarkoittaa, että siinä missä viisi vuotta sitten korttelissamme pääsi helposti rahoistaan tai hengestään, nykyään uskallan kävellä metrolta kotiin jopa iltakymmeneltä. Naapurusto keskiluokkaistuu ja rauhoittuu, kun yhä enemmän lapsiperheitä muuttaa alueelle ja kunnostaa vanhoja, rappeutuneita taloja.
Edelleen kuitenkin shit happens. Hiljattain kotimme viereisessä puistossa ammuttiin 31-vuotias Neil Michael Godleski, joka rahoitti yliopisto-opintojaan tarjoilijantyöllä ja oli pyöräilemässä töistä kotiin elokuisena lauantaiyönä. Joku ampui pakoon polkevan Godleskin ja vei tämän lompakon. Poliisit löysivät miehen ruumiin keskeltä vehreää nurmialuetta, jolla päivisin leikkivät naapuruston koirat ja lapset.
Murha keräsi puistoon hiljaisen mielenosoituksen, missä kaupunginjohto lupasi lisää poliisipartioita. Naapurustoblogit tulvivat surun ja ihmetyksen täyttämistä kommenteista. Godleskin murhassa kun yhdistyi kaksi kuohuttavaa seikkaa: uhri oli valkoinen, eikä hänellä ollut linkkiä huumekauppaan tai Washingtonin moniin jengeihin.
Murhan aiheuttamia reaktioita seurasi puolestaan vastareaktio mustilta asukkailta. ”Katso mitä tapahtuu kun valkoinen poika ammutaan.” ”Missä kaikki nämä ihmiset ovat kun mustia miehiä kuolee joka viikonloppu?” ”Miksi kukaan ei silloin tee mitään?” kommentoivat monet.
Mustien oikeutetun turhautumisen taustalla vaikuttaa laajempi trendi. Washington on historiallisesti afroamerikkalainen kaupunki, missä on meneillään ilmiö nimeltä gentrification. Tämä tarkoittaa keskiluokkaisten asukkaiden muuttoa rappeutuneille alueille, joiden talot ja vuokrat kallistuvat hintoihin, jotka puolestaan ajavat matalatuloisemmat asukkaat muualle. Ilmiötä on kiittäminen turvallisemmista asuinalueista ja syyttäminen asumisen kallistumisesta sekä alkuperäisten asukkaiden ahdingosta. Mustat kokevat jäävänsä osattomiksi, kun heidän naapurustoaan alkavat täplittää Starbucksit, joogastudiot ja luomukaupat, ja asumiskulut karkaavat taivaisiin.
Godleskin murhan kaltaisissa tapauksissa asukasryhmien ristiriidat kärjistyvät: yhtäkkiä on uutinen, että turvattomalla alueella tapetaan ihmisiä (koska uhri on valkoinen) vaikka mustia asukkaita ammutaan samalla alueella jatkuvasti. Missä oli tämä huomio ennen kuin valkoiset saapuivat naapurustoon?
Gentrifikaatio on monimutkainen ilmiö, jonka kielteisiin seurauksiin ei ole helppoja ratkaisuja. Poliitikot ovat kuitenkin löytäneet siitä kätevän keppihevosen. Washingtonissa valitaan tämän kuun puolivälissä kaupungin seuraava pormestari (todellisuudessa vaalit ovat vasta marraskuussa, mutta nyt käytävät demokraattien esivaalit ratkaisevat voittajan koska kaupungin väestöstä 80 prosenttia äänestää demokraatteja), ja johtava ehdokas Vincent Gray on kerännyt ääniä lietsomalla eripuraa valkoisten ja mustien asukkaiden välille.
Grayn mukaan kaupungin pitää rakennuttaa verorahoilla tuettuja vuokra-asuntoja, jotta mustilla asukkailla on varaa jäädä Washingtoniin. Hän kritisoi nykyistä pormestaria Adrian Fentyä, koska tämän aloitteesta Washington on nykyään tulvillaan pyöräkaistoja, sliipattuja ostosalueita ja koirapuistoja – kaikki kuulemma valkoisten rakastamia asioita.
Sekä Gray että Fenty ovat mustia, mutta Gray haluaa ”pitää Washingtonin mustana”, Fenty puolestaan maalaa koko kaupungin vaikka violetiksi, kunhan hän saa asukkaiksi koulutettuja, keskiluokkaisia ihmisiä, jotka laittavat lapsensa kaupungin kouluihin ja kuluttavat rahaa paikallisissa kaupoissa ja yrityksissä.
Minä ja siippani äänestämme Fentyä, ja pystytimme hiljattain nurmikollemme hepun vaalikyltin. Odotin jännityksellä, tuleeko mustilta naapureiltamme kommentteja, heidän pihoillaan kun komeilevat Grayn mainokset. Hiljaista oli. Vihdoin Gloria, viehättävä kuusikymppinen eläkeläisrouva, otti asian puheeksi.
”Oh honey, älä huolehdi. Se on kaikki vain politiikkaa. Minä en välitä, minkä väristä porukkaa naapurissani asuu, kunhan he ovat hyviä ihmisiä, ajavat nurmikkonsa ja sanovat aamuisin huomenta”, hän lohdutti.
Niin. Vielä kun poliitikot oppisivat, että etnisten ryhmien vastakkainasettelulla saattaa kerätä poliittisia pinnoja, mutta pitkäjänteiseen ja rakentavaan politiikkaan siitä ei ole. Mustat, valkoiset, latinot ja aasialaiset kun haluavat loppujen lopuksi täsmälleen samoja asioita asuinpaikoiltaan – kelvollisia töitä, kohtuuhintaisia asuntoja, hyviä palveluita ja puistoja, joiden läpi kuka tahansa voi fillaroida öisin tulematta ammutuksi.
