Komissaaria turpaan, miliisi hirteen

Teksti Veli Itäläinen

Myöhemmässä Neuvostoliitossa miliisin ei kuitenkaan annettu tehdä mitä tahansa.

Kirjoittaessa Venäjän miliisi- eli poliisilaitoksen ongelmista tänään (Aikamme sankareita, osa 2, Aikamme sankareita), ei voi olla viittaamatta Neuvostoliiton perintöön. Vastoin yleistä harhaluuloa, myöhemmässä Neuvostoliitossa miliisin ei kuitenkaan annettu tehdä ihan mitä tahansa – historian tapahtumiin tutustuessa syntyy pakostakin vaikutelma, että Stalinin ajan jälkeisessä Neuvostoliitossa poliisi pysyi paremmin kansan kontrollissa kuin nyky-Venäjällä.

Tunnetuimpia Hruštševin ajan levottomuuksista ovat Novotšerkasskin tapahtumat vuonna 1962 – Veturitehtaan työntekijät julistivat lakon elintarvikkeiden hintojen nousua vastaan, ja marssivat punaisia lippuja ja Leninin kuvia heiluttaen kaupungintalolle, jossa armeija ampui heistä ainakin 23 ja haavoitti seitsemääkymmentä. 132 osanottajaa sai tuomioita, osa heistä teloitettiin.

Novotšerkasskin tapahtumat olivat kuitenkin vain osa yleistä ajan tendenssiä – joukkomielenosoituksia ja mellakoita tapahtui vuonna 1957 Podolskissa Moskovan läänissä, vuonna 1959 Kazakstanin Temirtaussa, Azerbaidžanin Kirovobadissa vuonna 1961, Krasnodarissa 1961, Bijskissä 1961, Vladimirin läänin Moromissa ja Aleksandrovissa 1961, Beslanissa 1961, Sumgaitissa 1963, Moskovan läänin Bronnitsissa 1964, Moskovassa 1966, Kirgisian Frunzessa 1967, Kazakstanin Tšimkentissä 1967, Prilukissa 1967, Valko-Venäjän Slutskissa 1967 ja Naltšikissa 1968. 1970-luvun taitteessa luokkataistelu Neuvostoliitossa kuitenkin laantui, ja yltyi uudestaan vasta 1980-luvun puolivälissä.

Yleisen käsityksen mukaan mellakoiden pääsyy olivat taloudelliset ongelmat ja elintarvikkeiden hintojen nousu. Lähdeaineiston (esimerkiksi vuonna 1988 Gorbatšoville tehdyn esitelmän mukaan, josta on puhe täällä) mukaan näin oli kuitenkin lähinnä vain Novotšerkasskissa ja Kirovobadissa. Vallitsevaan tulkintaan on arvatenkin vaikuttanut vulgaarimarxilainen näkemys, että ihminen lähtee barrikaadeille vain makkaran takia. Mutta dialektiset materialistit ovat oikeassa vain siinä, että demokratia oli kaukana mellakoitsijoiden agendasta – sen sijaan he vaativat sitä, ettei heitä kohdeltaisi kuin paskaa. Tapahtumien selostuksiin perehtyessä tulee nimittäin selväksi, että mellakoiden enemmistö oli reaktioita poliisin mielivaltaan.

Tästä voi tehdä myös johtopäätöksiä myös myöhemmän Neuvostoliiton järjestelmän luonteesta – vaikka Brežneviläinen sosiaalivaltio oli 1960-luvun vaihteessa vasta syntymäisillään, ihmiset eivät enää lähteneet barrikadeille nälän vuoksi, vaan samoista syistä miksi autot nykyäänkin silloin tällöin syttyvät tuleen Ateenassa, Pariisissa ja Oaklandissa. Vaikka stalinismin jälkeinen Neuvostoliitto parhaimmillaankin vain juuri ja juuri saavutti Portugalin elintason, luokkataistelun luonteen puolesta se oli jo ennemmin teollisuusmaa kuin kehitysmaa.

Kansa ei itse asiassa edes odottanut XX puoluekokousta, jossa destalinisaatio varsinaisesti lähti käyntiin. 4. elokuuta 1953, viisi kuukautta isä aurinkoisen kuoleman jälkeen, kansa reagoi maissia myyneen nuorukaisen väkivaltaiseen kiinniottoon Ukrainan Hersonissa – nykyään jonkun piekseminen kiinnioton yhteydessä tuskin herättäisi mitään reaktiota. Lähes 60 vuotta sitten kuusisataa vihaista kaupunkilaista kuitenkin kokoontui nopeasti kaupungin keskuspoliisiasemalle, eikä virkavallan auttanut tehdä muuta kun passittaa toimivaltansa ylittänyt poliisi vankilaan.

Vuonna 1963 nykyisen Ukrainan Krivoi Rogissa mellakoitiin kolmen päivän ajan. 16. kesäkuuta raitiovaunun matkustajat pyysivät poliisin paikalle rauhoittamaan häiriköivää humalaista sotilasta, kuitenkin osoittautui että poliisipartio oli myös nauttinut jotain vahvempaa. Silminnäkijöiden mielestä poliisi kurmotti sotilasta tarpeettoman raa-asti, yleisestikin Neuvostoliitossa sotilaiden ja poliisien ollessa napit vastakkain kansa oli aina sotilaiden puolella, eikä suotta – esimerkiksi Novotšerkasskissa armeijan kenraali Matvei Šapošnikov kieltäytyi ampumasta mielenosoittajia, ja teurastus piti delegoida KGB:n upseereille.

Krivoi Rogissa tapahtumat lähtivät vierimään lumipallon lailla, ja lopulta tyytymättömät kansalaiset polttivat poliisiaseman ja hirttivät miliisin, joka oli alun perin provosoinut tapahtumat. Tankit lähetettiin kukistamaan kapinaa, todennäköisesti vähäteltyjen virallisten tietojen mukaan kuolleita oli seitsemän, ja osallistumisesta tapahtumiin tuomittiin 41 ihmistä, joista osa ammuttiin. Näistä tapahtumista venäjänkielen taitoiset voivat lukea tarkemmin täältä: http://belarus.avtonom.org/?p=7017, alkuperäisen artikkelin kirjoittajan blogi taas on täällä: http://master-genie.livejournal.com/. Samassa artikkelissa kerrotaan myös vuoden 1973 mellakoista nykyisen Ukrainan Dneprodzerdžinskissä, jotka alkoivat kolmen juoppoputkaan poliisiautolla kuskatun häävieraan käristyttyä hengiltä bensakanisterin kaaduttua autossa virkavallan huolimattomuuden takia. Dneprodzerdžinskin mellakoista syytteitä sai jopa 350 ihmistä.

Luonnollisestikaan Neuvostoliiton joukkotiedotusvälineet eivät kirjoittaneet näistä tapahtumista yhtään mitään. Mellakkakaupungeissa ja niiden lähialueilla tapahtumat olivat kuitenkin hyvin kansan ja virkavallan muistissa, ja useat aikalaiset muistelevatkin, että sikailevia poliiseja sai joskus palaamaan ruotuun mellakoista muistuttamalla. Ja vaikka kymmenet kapinointiin osallistuvat maksoivatkin vapauden tunneista kalliisti, usein rangaistiin myös virkavallan edustajia, jotka olivat mokailuillaan provosoineet mellakat.

Nämä tarinat luovat kuitenkin karua kontrastia entisen Neuvostoliiton tämän päivän todellisuudelle. Sellaiset poliisin edesottamukset, jotka saivat tuhansia ihmisiä kaduille 50 vuotta sitten, ovat nykyään jokapäiväistä todellisuutta mikä ei järkytä enää juuri ketään. Pikkurikkeistä kiinniotettujen piekseminen saa nyky-Venäjällä ihmiset kaduille enää aniharvoin, erityisesti siirtotyöläisille poliisi saa tehdä lähes mitä tahansa. Kuinka ollakaan, 20 vuotta kulutusyhteiskuntaa, villiä kapitalismia ja atomisaatiota onnistui siinä mihin edes stalinismi ei täysin pystynyt – tuhoamaan ihmisten solidaarisuuden ja omanarvon tunteen kasvottoman virkavallan edessä. Tietysti on myös vastarintaa ja toivoa, mutta Hruštševin ajan kapinahenkeen on vielä pitkä matka.

Kommentoi Facebookissa
Querelle 2019
Route Couture