Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
Suomalainen yrittää käyttää kännykkää Amerikassa, huonolla menestyksellä.
Kuten moni muukin, lahjoitin vajaat pari viikkoa sitten rahaa Haitin maanjäristyksen uhreille. Tein sen lähettämällä tekstiviestin ”Haiti” numeroon, jota kautta vaatimaton panokseni – 10 dollaria – päätyisi Punaiselle Ristille.
Parin minuutin päästä viestin lähettämisestä puhelimeeni tuli vahvistusviesti. Viiden minuutin päästä kännykkään pärähti uusi viesti, jossa kerrottiin lahjoituksia tulevan parhaillaan niin monia, että niiden rekisteröiminen veisi jonkin aikaa. Kahden minuutin päästä sama viesti saapui uudestaan ja toisen hetken päästä jälleen.
Kun olin saanut saman viestin yhdeksän kertaa, käämini paloi. Puhelinliittymäni kun laskuttaa minua sekä lähettämistäni että vastaanottamistani tekstiviesteistä. Googlasin lahjoitusnumeron ja soitin nettisivuilla mainittuun numeroon pyytääkseni viestitulvan lopettamista. Soitto meni puhelinvastaajaan, jossa ahdistuneen oloinen naisääni sanoi soittoja tulevan niin paljon, ettei niihin ehditty vastata. Kun lopulta pääsin puhelinpalveluun läpi, ihminen yhteyden toisessa päässä pyyteli vaivaa anteeksi ja sanoi minun olevan noin tsiljoonas asiasta soittanut lahjoittaja.
”Pitää kuitenkin ymmärtää että tämä tekstiviestisysteemi on vielä niin alkutekijöissään. Tällaisia teknisiä ongelmia sattuu paljon”, hän selitti.
No niin sattuu, ainakin täällä Yhdysvalloissa. Amerikka on omituinen paikka monella tapaa, mutta erityisesti tekniikan alalla. Toisaalta Yhdysvallat on keksintöjen mekka, jossa syntyvät Facebookit, Twitterit, Googlet, iPhonet ja muut elämiämme ihastuttavat innovaatiot. Toisaalta maa on kehittynyt kehitysmaa, jossa edelleen raapustellaan shekkejä ja opetellaan lähettämään tekstiviestejä.
Yksi asioista, joita kaipaan Helsingistä on raitiovaunulipun ostaminen kännykällä. Eräs kaverini johtaa parhaillaan projektia tuoda raitiovaunut takaisin tänne Washingtoniin, missä niistä luovuttiin melkein 50 vuotta sitten. Ratikat eivät saastuta ja helpottavat liikkumista köyhimmissä naapurustoissa– hieno idea siis. Kävin kaverin kanssa hiljattain seuraavan keskustelun:
”Eikö Washingtoniin tulevissa raitiovaunuissa kannattaisi kokeilla lipun ostoa kännykällä? Helsingissä niin on voinut tehdä jo monta vuotta.”
”Ihan hieno idea. Mutta se ei koskaan toimisi täällä.”
”Miksei?”
”Amerikkalaiset eivät osaa vielä käyttää tekstiviestipalveluja. Ja vaikka asiakkaat oppisivatkin systeemin, kuljettajat ja tarkastajat eivät osaisi tarkistaa lippuja. Ota huomioon, että monet heistä eivät ole kasvaneet tekniikan ympäröimänä. Köyhillä perheillä ei ole varaa esimerkiksi nettiyhteyksiin.”
”Millainen lippusysteemi ratikoihin sitten on tulossa?”
”Ne, joilla on käytössä kaupungin julkisen liikenteen kortti, voivat käyttää sitä. Muut ostavat paperilipun kuljettajalta vaunuun astuessaan.”
”Mutta sehän hidastaa ratikkaliikennettä ties kuinka.”
”Niin. Tervetuloa amerikkalaiseen julkiseen liikenteeseen.”
Yhdysvallat on kehittynyt kehitysmaa myöskin kännykkäverkkojen puolesta. Eräänä jouluna soitin äidilleni eräästä Washingtonin keskeisimmistä paikoista. Yhteys kuulosti kuin mamma olisi puhunut siperialaisesta ohjussiilosta, ja puhelu katkesi kolme kertaa. Hetkeä aiemmin äitini oli puhunut isosiskoni kanssa, joka purjehti Australian itärannikon kaukaisilla saarilla. Puhelu meni heti läpi, ja yhteys oli kristallinkirkas.
Kehitysyhteistyössä toimiva tuttava kertoi hiljattain, miten Norsunluurannikolla ja muissakin Afrikan maissa hoidetaan pankkiasiat: kännykällä. Kun hän napsauttaa puhelimensa päälle Ruandassa, tarjolla on yleensä ainakin neljä langatonta verkkoa. Vertaa sitä Yhdysvaltoihin, ja kontrasti on aikamoinen.
Joka kuukausi maksamme mieheni kanssa karmean kokoista vuokraa pienestä asunnosta. Sen sijaan, että voisimme maksaa summan verkkopankissa, mieheni kaivaa esiin shekkivihon ja raapustaa siihen vuokratoimiston nimen, pankkiyhteyden ja osoitteen. Sitten hän ähkii etsiessään kämpästämme postimerkkejä, vihdoin yhden löydettyään liimaa sen kirjekuoreen, pistää ulkovaatteet päälleen ja taivaltaa postilaatikolle postittamaan shekkikirjekuoren. Minulle shekit tuovat mieleen nostalgisia muistoja lapsuudesta: muistan nähneeni Suomessa shekin viimeksi 1980-luvun lopulla.
Amerikkalainen terveydenhuoltojärjestelmä on kaamea, ja sitä pahentaa teknologian eli sähköisen potilastietojärjestelmän puute. Käyn kahdella eri erikoislääkärillä, joista ensimmäisellä on oma praktiikka, ja toinen puolestaan toimii eräässä yliopistosairaalassa. Joka käynnillä minulle lykätään käteen kasa lomakkeita täytettäväksi siitä huolimatta, että olen täyttänyt ne monta kertaa. Puhuessani lääkärin kanssa tämä täyttää lomakkeen toisensa jälkeen, jonka jälkeen sairaanhoitaja kiikuttaa paperinivaskan johonkin mysteeriseen arkistoon, jonka täytyy olla jalkapallokentän kokoinen. Kun kahden eri lääkärini pitää saada verikoetulokseni, täytän anomuksen siirtää potilastietoni praktiikalta toiselle, faksaan sen molempiin praktiikkoihin ja odotan 1-2 viikkoa nähdäkseni mitä tapahtuu. Yleensä ei mitään, joten aloitan kafkamaisen rumban alusta.
Yksi Yhdysvaltain monista paradokseista onkin, että maassa jossa monet arkipäivän teknologiat tekevät vasta tuloaan sijaitsevat maailman parhaat yliopistot, tiedeinstituutit ja kekseliäimmät yritykset. Jokavuotisen kansainvälisen rankkauksen mukaan maailman 20 parhaasta yliopistosta 17 on amerikkalaisia. Tieteen Nobel-palkinnon saajat ovat yleensä käyneet koulunsa Amerikassa, ja ulkomaisten opiskelijoiden tulva jatkuu Yhdysvaltain kampuksille. Maan herruutta korkeamman opetuksen alalla ei uhkaa mikään, ei edes Kiina tai Intia. (Lue James Fallowsin mainio artikkeli The Atlantic -lehdestä). Atlantista länteen sijaitsevat myös maailman ketterimmät yritykset kuten Google, joka on ainakin toistaiseksi pysynyt kaksi käsivarren mittaa edessä kilpailijoistaan.
Amerikan tietoliikenneyhteyksien parantaminen on yksi Obaman hallinnon lukemattomista tavoitteista. Tietoinfrastruktuuria polttavampi ongelma on kuitenkin laajan maan perusinfrastruktuurin mureneminen. Tiet, sillat ja viemäriverkostot ovat sortumassa, eikä maalla ole todennäköisesti enää koskaan tarpeeksi rahaa korvata niitä entiseen loistoonsa. Mutta Amerikka ei olisi Amerikka, jos täällä ei jaksettaisi uskoa asioiden parantuvan. Kuulin jopa lääkärini vastaanottovirkailijalta, että toivoa on: praktiikka aikoo vuonna 2011 ottaa käyttöön sähköpostin.
