Kadonnutta aikaa etsimässä

Teksti Veli Itäläinen

Transdnestriaa mainostetaan NL-nostalgikon matkakohteeksi. Millaista siellä on?

Ehdin Neuvostoliittoon sen elinaikana. Kevään 1987 Tallinnasta mieleen jäivät Kaubamajan vaahtomuovilelut (miksei niitä tehdä enää?), piimänmakuiset jäätelö ja suklaa ja ihmisten happamat ilmeet (jotka ehkä vain kuvittelin jälkikäteen). Mutta mihin voivat suunnata he, jotka syntyivät liian myöhään?

Luonnollinen vaihtoehto olisi Pohjois-Korea, mutta sieltä löytynee ennemminkin räikeää, Stalinin henkilökulttiinkin verrattuna yliampuvampaa eksotiikkaa, eikä sellaista brežneviläistä pysähtyneisyyttä, joka on lähellä ja kaukana samaan aikaan.

Lonely Planet ehdottaa Transdnestriaa, eli virallisemmin ”Pridnestrovian moldavialaista tasavaltaa”, Moldaviasta erottautunutta valtiota jota mikään maa ei ole tunnustanut. Toukokuussa minulla olikin mahdollisuus testata, onko lupauksille katetta.

Kimppataksi Kišinevistä (eli Chi?in?usta) Transdnistrian pääkaupunkiin Tiraspoliin maksaa pari euroa per naama yhteen suuntaan. Bussi on vähän halvempi, mutta matka kestää kauemmin. Puolen tunnin kuluttua ollaankin jo rajalla täyttämässä ”siirtolaiskorttia”, jonka turvin tasavallassa voi oleskella iltaan asti ilman rekisteröitymistä – ja yksi päivä riittääkin mainiosti. Takavuosina rajavartijat ovat olleet tylympiä joitakin kansallisuuksia kohtaan, mutta nyt matkaseurueen jenkkikin pääsee ihailemaan komeita tienvarsikylttejä sirpeillä ja vasarilla koristellun tasavallan vaakunan kera, ja Leninin patsasta Tiraspolin pääkadun varrella.

Mutta minä näen neuvostoeksotiikan sijasta vain ihan tavallisen venäläisen pikkukaupungin – suurimmassa osassa Venäjän periferiaa Leninin patsaat ovat myös yhä paikoillaan. Suomalainen pääsee helpomminkin Venäjälle ilman viisumia: heti Suomenlahden toisella puolella on Narva, mistä löytää kaiken mitä voi toivoa venäläiseltä pikkukaupungilta, gopnikkeja ja nahkatakkista kaukasialaista mafiaa myöten. Tankkeja on laitettu jalustalle Länsi-Venäjällä varmaan sadoilla eri maailmansodan jyräämillä paikkakunnilla – tosin Transdnistrian Benderin rajakaupungissa malli oli uudempaa sorttia, muistona kaupungissa kesällä 1992 raivonneista taisteluista. Ja Tiraspolin ikuinen tuli oli paremmassa kunnossa kuin Venäjän vastaavat keskimäärin, ja samaan muistomerkkiin oli lisätty niin Afganistanissa kuolleiden kuin vuoden 1992 sodan uhrienkin nimiä. Ja jälkimmäisen listan pituus järkytti – Tampereen kokoisessa kaupungissa 400 kuolonuhria on iso määrä. Kaikkiaan tuossa täysin järjettömässä sodassa kuoli lähes tuhat ihmistä.

Toisin kuin Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa, sodan tuhot on saatu Transdnestriassa korjattua ja tasavallan eliitti on rakentanut rahanpesu- ja salakuljetustulojen avulla joenrantaan moldavalaisten kateudeksi komean kolmen stadionin kompleksin. Mutta kuten nykyään on tapana, 20 vuotta sitten kalliilla uhrauksilla romanianmielisistä nationalisteista saavutettu torjuntavoitto on jo tuomittu menetetyksi neuvotteluhuoneissa. Ennen pitkää Transdnestria joutunee luopumaan sekä itsenäisyysjulistuksesta että alumiinisista sirppi- ja vasaralogon koristamista kopeekoista, postimerkeistä joilla voi lähettää postia vain Transdnestrian sisällä ja ylipäätänsä riidan alunperin aloittaneesta vaatimuksesta, että venäjänkielellä ja kyrillisillä aakkosilla voisi olla Moldovassa joku asema.

Mutta Tiraspolissa löytyi heti uusi vaihtoehto kadonneen ajan etsijille – paikallinen matkatoimisto myi matkoja Tšernobylin ympäriltä evakuoidulle 30 kilometrin vyöhykkeelle! Pripjatin aavekaupungissa, jossa ennen onnettomuutta asui 50 000 ihmistä, pääsisi varmaankin niin lähelle Neuvostoliittoa sellaisena kun se oli loppunsa alussa, kun se on nykyään mitenkään mahdollista! Vielä en ole matkaani varannut, mutta pikaisella haulla löytyi esimerkiksi tällainen konttori jonka puoleen voisi kääntyä. Mihinkään takuuseen en tästä yksittäisestä firmasta mene, mutta tällä Strugatskin veljesten kirjan innoittamana ”vyöhykkeeksi” nimetyllä alueella heilumisesta on jo tullut ex-Neuvostoliitossa lähestulkoon alakulttuuri.

Mutta jos haluaa Neuvostoliitto-pastissinsa myös elävillä ihmisillä, suosittelisin ehkä kuitenkin eniten Valko-Venäjää. Periaatteessahan Itä-Euroopassa matkaillessa pitäisi kai saada kicksinsä jostain kerjäläisistä ja tienvarressa autonraatoa perkaavista romanilapsista, mutta trashia ja dekadenssia kaipaavan pitää nykyään suunnata ennemminkin Berliiniin tai Marseilleen kuin esimerkiksi Sofiaan tai Bukarestiin, joista on tullut siistittyjä, turistiystävällisiä kaupunkeja.

Mitä taas Kišineviin tulee, klubien ja yökerhojen täyttämästä kaupungista ei löydy sen enempää lukašenkolaista kurinalaisuutta kuin kusturicalaista rappioromantiikkaakaan. Vaikka Moldavia on uutisissa Suomessa lähinnä vain kun puhutaan ihmis- tai elinkaupasta, Euroopan köyhimmän maan elintason huomaa lähinnä vain kauppojen halvoista hinnoista (ja kaupanteosta puheenollen, jos haluat myydä munuaisesi ennen 1. syyskuuta, muista että minulle kuuluu 20 prosenttia).

Kommentoi Facebookissa
Volter Kilpi 2019
Vocapeople