Teksti Mirka Kartano

Turvapaikanhakijoiden ahdinko syvenee Australiassa.

Sain kuluneella viikolla sähköpostia pakolaisaktivisteilta. Perthissä asuva pakolaismies on aikeissa aloittaa vierailumatkojen järjestämisen Melbournen vastaanottokeskukseen. Tarkoituksena on taata yli sadalle alaikäiselle turvapaikanhakijalle viikoittaisia aktiviteetteja pöytätenniksen ja jalkapallon peluusta englannintaidon kohentamiseen. Ilmoittauduin oitis mukaan ja nyt odotan ensimmäisen vierailun varmistumista.

Australialaisten katse on kohdistunut entistä tarkemmin turvapaikanhakijoiden karmiviin olosuhteisiin. Kuluneen vuoden ajan olen kirjoittanut useampaan kertaan Australian surullisen kuuluisasta pakolaispolitiikasta. Vuoden aikana hallitus ehti vaihtua, mutta mitään konkreettista kohennusta turvapaikanhakijoiden kovaan kohtaloon ei ole ollut näköpiirissä.

Turvapaikkapäätöstä vankilamaisissa olosuhteissa odottavien turvapaikanhakijoiden hiljainen kärsimys nousee uutisotsikoihin vain kun ilmassa on skandaalin aineksia. Viime viikolla uutiskynnys ylittyi, kun Sydneyn Villawoodin vastaanottokeskuksen asukas, 41-vuotias irakilaismies, teki itsemurhan. Vuoden Villawoodissa asuneen miehen turvapaikkahakemus oli hylätty kahteen kertaan.

Tragedian seurauksena Villawoodin asukkaat järjestivät päivien kestävän protestin kiinnittääkseen huomiota turvapaikanhakijoiden kohtaloon. Protesti levisi Australian pohjoispuolella sijaitsevan Joulusaaren vastaanottokeskukseen, jonka asukkaista yli toista sataa ompeli huulensa yhteen ja kieltäytyi sairaanhoitoavusta ja ruuasta.

Maahanmuuttovirastoa avustava psykiatri painotti australialaismedioissa huulten ompelun kertovan turvapaikanhakijoiden kasvavasta ahdingosta. Hän tulkitsi huulien ompelun symbolisena eleenä, joka paljastaa turvapaikanhakijoiden psyykkisen stressin sekä voimattomuuden tunteen. Hallitus on vastannut kohuun toteamalla, ettei se aio muuttaa turvapaikanhakukäytäntöjään.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen toiminut tukihenkilönä eritrealaispakolaiselle, jonka koko aikuisikä on kulunut Sudanin pakolaisleirillä ja Australian vastaanottokeskuksessa. Sinä aikana hän on mennyt naimisiin, saanut viisi lasta, haudannut äitinsä ja hyvästellyt tiiviin sukunsa, joka on edelleen jumissa Sudanissa.

Australian pakolaispolitiikka tuntuu erityisen julmalta, kun paljon puhuttu ’pakolaiskokemus’ saa kasvot. Kun telkien taakse suljetun massan, kuten media usein vastaanottokeskuksia kuvaa, sijasta juo teetä naisen kanssa, jonka kasvoilta paistaa suru ja huoli. Kun vanhoja valokuvia ei voi katsoa itkemättä, psyykkinen painolasti saa kehon sairastumaan harva se viikko ja kommunikointi ulkomaailman kanssa takkuaa kieli- ja kulttuurimuurin vuoksi.

Samalla ei voi kun ihailla sitä sisua, jolla pakolaisystäväni pyörittää suurperhettään huolehtien yksin taloudenhoidosta ja lastensa hyvinvoinnista samalla kun hän lukutaidottomana opiskelee uutta kieltä ja lutvii länsimaalaisessa byrokratiaviidakossa. Jospa vain australialaispäättäjät vaivaantuisivat tutustumaan turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin, niihin ihmisiin lukujen ja tilastojen takana.