Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Britannian nuorten luottamus poliisiin ja politiikkaan on vähissä.
Britanniassa valta on perinteisesti ollut joko konservatiivi- tai työväenpuolueella. Liberaalidemokraattien keväinen vaalimenestys tuli hieman yllättäen, ja moni Nick Cleggin johtamaa puoluetta äänestänyt teki niin nimenomaan pettymyksestä perinteisiin puolueisiin. Yksi Cleggin merkittävimmistä vaalilupauksista oli pitää yliopistojen lukukausimaksut ennallaan.
Syksyn mittaan olen kuullut monen ihmettelevän, eikö Clegg ymmärrä menettävänsä kokonaisen sukupolven pettäessään lupauksensa. Jaan tämän ihmetyksen, enkä hetkeäkään kuvittele ikäisteni brittien vuosiin äänestävän liberaalidemokraatteja. En kuitenkaan voi olla miettimättä, äänestävätkö he ylipäätään enää koskaan: menettävätkö nyt vallassa olevat puolueet tämän sukupolven vai menettääkö edustuksellinen demokratia tämän sukupolven.
Kuvionhan pitäisi mennä niin, että kansalaiset valitsevat poliitikkoja edustamaan itseään. Mutta entä jos nämä kääntävät takkinsa niin täysin kuin Clegg on tänä vuonna tehnyt? Kansa ei voi tehdä paljon muuta kuin kirjoittaa vihaisia kirjeitä ja osoittaa mieltä.
Sitten 1960-luvun tässä maassa ei ole nähty sellaista liikehdintää kuin tänä syksynä. Olisi toki liioittelua sanoa, ettei sillä ole ollut mitään vaikutusta. Esitys korkeakoulutuksen rahoituksen leikkaamisesta ja lukukausimaksujen korottamisesta hyväksyttiin vain 21 äänen enemmistöllä. Liberaalidemokraattien rivit rakoilivat pahasti ja jopa kuusi konservatiivia äänesti vastaan. Mutta näin demokratia toimii: enemmistö on enemmistö, ja korkeakoulutuksen rahoitus on nyt siirretty valtiolta yksityisille ihmisille.
Sillä aikaa kun parlamentti hyväksyi esityksen, oli Lontoon kaduilla käynnissä täysi kaaos. Vielä kuukausi sitten media saattoi luoda kuvaa väkivaltaisista ääriryhmistä, jotka kaappasivat rauhanomaisen mielenosoituksen, muttei enää. Kymmeniä mielenosoittajia ja poliiseja loukkaantui. Taivas parlamentin ja Big Benin yllä peittyi mustaan savuun, kun tyhjä vartijankoppi ja penkkejä poltettiin. Valtiovarainministeriön ikkunat rikottiin, mielenosoittajat rynnistivät Oxford Street -ostoskadulle aiheuttamaan tuhoa ja Trafalgar Squaren joulukuusi yritettiin sytyttää tuleen. Kun prinssi Charlesin auto sai maalipommeista, olivat vartijat uutisten mukaan vähällä vetää aseensa. Ja tämän kaiken takana olivat tuhannet tavalliset koululaiset ja opiskelijat.
Kommentaattorit ja kolumnistit julistavat, että jotakin perustavanlaatuista on muuttunut valtion ja kansalaisten suhteessa. Tämän piti olla post-ideologinen sukupolvi, joka on kiinnostunut vain siitä, miltä näyttää facebook-kuvissa. Nuoret tuntuvat kuitenkin huomanneen, että facebookissa näyttää hyvältä myös huivi kasvoilla ja kyltti kädessä.
Kuten arvata saattaa, Scotland Yard on pulassa. Guardianin perjantaisessa haastattelussa johtava poliisipäällikkö ilmaisee huolensa siitä, että nuorten luottamus virkavaltaan on vaakalaudalla, jos poliisin nähdään suojelevan hallitusta eikä kansalaisia. Jo marraskuussa, kun tuhansia teini-ikäisiä mielenosoittajia saarrettiin kylmään tuntikausiksi, herätti poliisin toiminta kritiikkiä. Viime torstain jälkeen internetissä ovat levinneet toinen toistaan rumemmat uutiskuvat siitä, kun mellakkahevosia ratsastetaan suoraan väkijoukkoon. 20-vuotias lontoolaisopiskelija Alfie Meadows on sairaalassa saatuaan aivoverenvuodon pampun iskuista.
Rajanveto siinä, kuinka näin suuria ja vihaisia ihmismassoja tulisi hallita ilman väkivaltaa, on tietysti vaikeaa. Julkisuudessa on kyselty myös, missä torstaina olivat kyynelkaasu ja vesitykit ja kuinka 50 000 punnan arvoisten vahinkojen annettiin tapahtua Lontoon keskustassa. Mutta kuinka kovilla otteilla poliisi voi vastata? Vastassa ei ole joukko aikuisia mustahuppuja vaan ne, joiden pitäisi olla maan tulevaisuus. Näiden nuorten mahdollisuus koulutukseen on viety, heidän luottamuksensa politiikkaan on romutettu, ja kun he marssivat parlamentin aukiolle protestoimaan, on vastassa rivi ratsupoliiseja.
Vaikka luottamus poliitikkoihin on pohjamudissa, voi aikojen sanoa politisoituneen. Monelle nuorelle metrolakot olivat aiemmin kiusa, joka hidasti koulumatkaa, kun ne nyt ovat osa yhteistä taistelua.
Miksi Nick Clegg ylitti tien? Koska hän sanoi, ettei tekisi niin.
